Päätin, että pidän taukoa. En tiedä vielä, kuinka kauan, mutta jonkin aikaa tai ikuisesti. Voi olla, että palaan uuden vuoden jälkeen asiaan. Mutta en ainakaan ennen sitä.
Yritän päästä syömishäiriöstäni. Asiaa ei auta se, että kun itse kirjoittelen blogia, niin eksyn vahingossa vääränlaisiin blogeihin etsiessäni samanlaisten ongelmien kanssa kamppailevia ihmisraukkoja kuin minä.
Vääränlaiset blogit tarkoittavat näitä 500 kcal:in syöjiä sun muita sekopäitä. En tee samoja virheitä enää toiste, mutta huomasin, että alitajuisesti aloin vähentää parillasadalla kalorilla päivittäistä energiamäärääni lukiessani noiden ääliölaihduttajien blogeja, koska kyllähän sitä laihtuu nopeammin, mitä vähemmän syö. Kilot tosin tulevat nopeasti takaisin..
Mieleni on niin sairas, että se ottaa alitajuisestikin onkeensa muiden ihmisten pikadieeteistä, joten tajusin, että blogimaailma on minulle vaarallinen juuri tällä hetkellä ja hoidan sairauttani tästä eteenpäin järkevämmillä keinoilla.
Siksi tauko.
Kiitos teille ihanille, jotka olette joskus kommentoineet. Toivottavasti tulevaisuus on ruusuisempi kuin nämä menneet kuusi vuotta.
perjantai 4. joulukuuta 2009
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Kierrän kehää
Mietin taas, että mitä järkeä on pitää tätä blogia, kun en ehdi päivittää päivittäin, eikä aina oikein kiinnostakaan. Juttuni ovat koko ajan samanlaisia, toistan itseäni vähän liiaksi jo.
Blogista ei ole sittenkään ollut sellaista hyötyä kuin mitä olisin kaivannut. Olen yhtä häiriintynyt kuin kesällä, en ole laihtunut, en ole tasapainoisempi. Ajattelin, että jos tästä blogista olisi edes itsetutkiskeluhyötyä, mutta ei.
Valamiehistö menee harkitsemaan tuomiota.
Blogista ei ole sittenkään ollut sellaista hyötyä kuin mitä olisin kaivannut. Olen yhtä häiriintynyt kuin kesällä, en ole laihtunut, en ole tasapainoisempi. Ajattelin, että jos tästä blogista olisi edes itsetutkiskeluhyötyä, mutta ei.
Valamiehistö menee harkitsemaan tuomiota.
maanantai 30. marraskuuta 2009
Tahtoviikko
On se ihmeellinen tuo mieli. Että miten sitä viikonloppuisin ajautuu aina ahmimaan ja kun maanantai koittaa, ei ahmiminen tule mieleen laisinkaan.
Päivä päivältä, mitä lähemmäs viikonloppua mennään, sitä enemmän alkaa tuntua, että tekisi mieli syödä liikaa. Maanantaina herkkuhimo on nolla ja sitä mukaa, mitä pidemmälle viikkoa edetään, herkkuhimo kasvaa. Täytyy kaivaa vanhoja päiväkirjoja ja tutkia, että miten sitä ennen muinoin viikonloppuja vietin. Onko joskus viikonloppuna tapahtunut jotain, mikä on jäänyt ahdistamaan ja sitten sen takia ahmin nytkin.
Koska nyt ei tee mieli ahmia, niin on vaikea käsittää, miten tahdonvoimaton olen silloin, kun ahmin. Tästä viikosta voisikin tulla tahdonvoiman viikko. Opettelen sanomaan ei ahmija-minälle ja pitämään lupaukseni koko viikon. Liiaksi poljen paikallani tällä hetkellä normisyönnin ja ahmimisen välillä, niin voisi kai tässä jotain kurinalaisuutta taas opetella.
Heh.. näin sitä unohtaa, mitä aiemmin oli mennyt tuumailemaan.. Että turha kieltää itseltään ahmimista kokonaan. No, entä jos en kielläkään? Mutta en silti ahmi.
Päivä päivältä, mitä lähemmäs viikonloppua mennään, sitä enemmän alkaa tuntua, että tekisi mieli syödä liikaa. Maanantaina herkkuhimo on nolla ja sitä mukaa, mitä pidemmälle viikkoa edetään, herkkuhimo kasvaa. Täytyy kaivaa vanhoja päiväkirjoja ja tutkia, että miten sitä ennen muinoin viikonloppuja vietin. Onko joskus viikonloppuna tapahtunut jotain, mikä on jäänyt ahdistamaan ja sitten sen takia ahmin nytkin.
Koska nyt ei tee mieli ahmia, niin on vaikea käsittää, miten tahdonvoimaton olen silloin, kun ahmin. Tästä viikosta voisikin tulla tahdonvoiman viikko. Opettelen sanomaan ei ahmija-minälle ja pitämään lupaukseni koko viikon. Liiaksi poljen paikallani tällä hetkellä normisyönnin ja ahmimisen välillä, niin voisi kai tässä jotain kurinalaisuutta taas opetella.
Heh.. näin sitä unohtaa, mitä aiemmin oli mennyt tuumailemaan.. Että turha kieltää itseltään ahmimista kokonaan. No, entä jos en kielläkään? Mutta en silti ahmi.
lauantai 28. marraskuuta 2009
Armo ja tahto
Torstaina ahmin menemään ja tänään olen tehnyt sitä myös, mutta en ole maani myynyt. Minä tiedän, että voin selvitä tästä voittajana. Voittajaksi en kuitenkaan pääse, jos en osaa antaa anteeksi itselleni. Ahmiminen ei voi loppua seinään. Olen osittain sallinut sen, että kerran viikossa saan horjua, jos siltä tuntuu. Ok, tällä viikolla olen horjunut kahdesti, mutta ei siihenkään kuole.
Yritän tosissani päästä siitä "retkahtaminen on maailmanloppu"-ajattelusta. Kiitos niiden parjaamieni laihdutusblogien, olen pyrkinyt olemaan armollisempi itselleni. Siksi olen ollut myös hurjan onnellinen, huolimatta ylisyönnistä.
Joskus haaveilin siitä, että vitsi, kun pystyisin syömään herkkuja vain kahden viikon välein. Vain kaksi kertaa kuussa. Noina kahtena päivänä saisin syödä niin paljon kuin haluan. Luettuani Suklaahirviön blogia, tajusin, että mieluummin kannattaa pyrkiä ahmimisesta kokonaan pois. Herkkupäivät eivät kuitenkaan poista ongelmia ahmimisen taustalla.
Pidän Suklaahirviön blogista paljon. Hänellä on mielenkiintoisia ajatuksia elämästä ja vaikka hän ahmii vain pari kertaa kuussa, tunnistan hänen syömiskäyttäytymisessään jotain samoja piirteitä kuin mitä itsellänikin on.
Katson hyvin luottavaisin mielin tulevaisuuteen. Kyse ei ole toivosta, eikä uskosta, vaan tahdosta.
Yritän tosissani päästä siitä "retkahtaminen on maailmanloppu"-ajattelusta. Kiitos niiden parjaamieni laihdutusblogien, olen pyrkinyt olemaan armollisempi itselleni. Siksi olen ollut myös hurjan onnellinen, huolimatta ylisyönnistä.
Joskus haaveilin siitä, että vitsi, kun pystyisin syömään herkkuja vain kahden viikon välein. Vain kaksi kertaa kuussa. Noina kahtena päivänä saisin syödä niin paljon kuin haluan. Luettuani Suklaahirviön blogia, tajusin, että mieluummin kannattaa pyrkiä ahmimisesta kokonaan pois. Herkkupäivät eivät kuitenkaan poista ongelmia ahmimisen taustalla.
Pidän Suklaahirviön blogista paljon. Hänellä on mielenkiintoisia ajatuksia elämästä ja vaikka hän ahmii vain pari kertaa kuussa, tunnistan hänen syömiskäyttäytymisessään jotain samoja piirteitä kuin mitä itsellänikin on.
Katson hyvin luottavaisin mielin tulevaisuuteen. Kyse ei ole toivosta, eikä uskosta, vaan tahdosta.
keskiviikko 25. marraskuuta 2009
"Mikään ei ole arvokkaampaa kuin tämä päivä"
Herkkuhimotilanne: 10 minuuttia sitten tuli himo, mutta niin lievä, että ystäväni Proteiini Patukka hiljensi sen. Himo johtui siitä, etten ole koko päivänä ehtinyt käydä lenkillä ja nyt olen siihen liian väsynyt, joten tuli se kuuluisa millään-ei-ole-mitään-väliä-olo. Tällä kertaa himon sammutti banaaninmakuinen patukka. Ah, se oli niin hyvää.
Eilisen avautumisen myötä yritin lukea oman blogini juttuja kuin ne eivät olisi itseni kirjoittamia. Ja pöljiä tarinaturinoita sieltä kyllä löytyi, voihan viehe sentään.
Kiinnitin erityistä huomiota hätään. Monesti (joka kerta) olen hätäillyt viikonlopun saapumista ja sitä, miten nyt saankaan pidettyä itseni kurissa. Ja retkahtaminen on ollut synti ja häpeä. Retkahtaminen tosiaan ON synti ja häpeä, jos sitä tapahtuu enemmän kuin yhtenä päivänä viikossa. Mutta yksi päivä sinne tai tänne! Mitä väliä sillä on näiden kaikkien muiden päivien joukossa, jotka olen ahminut.
Elän liikaa tulevia päiviä ja liian vähän tätä päivää. Tosin viime viikonloppuna saavutin yhden päivän ajan aika hyvin sen tämän päivän elämisen. Viime lauantai oli täydellinen päivä. Se on saavutettavissa jälleen.
Sillä, ettei stressaa turhia.
..ettei hätäile ja pelkää kohtauksen saapumista..
..ettei aliarvioi ahmija-minää eli vihollinen on pidettävä lähellä, muttei liian lähellä. Sitä on ajateltava sopivissa määrin.
Jos nyt sattuu retkahtamaan, syömään kaikkea liian hyvää liikaa, niin pääasia on se, ettei ajattele sitä maailmanloppuna.
Koska sitä se ei ole.
Maailma pyörii sittenkin, vielä sen jälkeenkin. Usko tai älä, Roosaseni, mutta niin se on.
Eilisen avautumisen myötä yritin lukea oman blogini juttuja kuin ne eivät olisi itseni kirjoittamia. Ja pöljiä tarinaturinoita sieltä kyllä löytyi, voihan viehe sentään.
Kiinnitin erityistä huomiota hätään. Monesti (joka kerta) olen hätäillyt viikonlopun saapumista ja sitä, miten nyt saankaan pidettyä itseni kurissa. Ja retkahtaminen on ollut synti ja häpeä. Retkahtaminen tosiaan ON synti ja häpeä, jos sitä tapahtuu enemmän kuin yhtenä päivänä viikossa. Mutta yksi päivä sinne tai tänne! Mitä väliä sillä on näiden kaikkien muiden päivien joukossa, jotka olen ahminut.
Elän liikaa tulevia päiviä ja liian vähän tätä päivää. Tosin viime viikonloppuna saavutin yhden päivän ajan aika hyvin sen tämän päivän elämisen. Viime lauantai oli täydellinen päivä. Se on saavutettavissa jälleen.
Sillä, ettei stressaa turhia.
..ettei hätäile ja pelkää kohtauksen saapumista..
..ettei aliarvioi ahmija-minää eli vihollinen on pidettävä lähellä, muttei liian lähellä. Sitä on ajateltava sopivissa määrin.
Jos nyt sattuu retkahtamaan, syömään kaikkea liian hyvää liikaa, niin pääasia on se, ettei ajattele sitä maailmanloppuna.
Koska sitä se ei ole.
Maailma pyörii sittenkin, vielä sen jälkeenkin. Usko tai älä, Roosaseni, mutta niin se on.
tiistai 24. marraskuuta 2009
Avautumista muiden blogeista
Myönnän lueskelevani toisinaan Suomen Blogilistalta löytyviä laihdutusblogeja.
Seuraavat asiat, joista kirjoitan, ovat omia mielipiteitäni. En ole täydellinen ihminen, enkä täydellinen laihduttaja tai bloginpitäjä, mutta joskus jotkut asiat herättävät kummastusta.
Minusta on surullista lukea, kun laihduttava ihminen kertoo repsahtaneensa ja syöneensä "kaikkee pa*kaa". Ruuan haukkuminen tuollaisella termillä on erittäin halventavaa. Vaikka tätä laihduttajaa kuinka inhottaisi, että hän on nyt mennyt syömään jotain sopimatonta, voisi asian ilmaista jollain muullakin tavalla. Ruokaa tulisi kunnioittaa tai ainakin siitä pitäisi puhua kunnioittavammin, koska kaikille se ei ole itsestäänselvyys. En itsekään kunnioita ruokaa tarpeeksi, ahminhan sitä välillä kuin heikkopäinen, mutta ruuan haukkuminen alatyylisin termein, mitä se auttaa? Päinvastoin. Luulen, että haukkuja saa itselleen entistä kurjemman olon. Kukapa nyt p*skaa haluaisi syödä. Ihminen on sitä, mitä syö.
0 kalorinsyöjät. Tästä olen paasannut aikaisemminkin. En vain jaksa, en kertakaikkiaan jaksa ymmärtää. Jos ihan terve ihminen alkaa laihduttaa, niin miksi, oi miksi, se energiamäärä pyörii siinä 1000 kalorissa tai alle? Miksi ihmiset syövät niin vähän!!!?? Itsehän voin nyt jeesustella, kun en enää syö liian vähän. Tein sitä kyllä aikoinaan, kuten olen kertonut ja siksipä tiedän, mistä puhun. Tiedän, mihin se johtaa.
Vaa'an ylivalta. Käyn vaa'alla harvoin, koska en sellaista omista. Mitä se paino laihtumisesta kertoo? Ei mitään. Paino vaihtelee päivän aikanakin pari-kolme kiloa. Suosin mittanauhaa, se kertoo, mistä läskiä on lähtenyt. Tai sitten niitä motivaatiovaatteita. Jos eivät edelleenkään mahdu ylle, niin laihtumista ei ole tapahtunut.
Laihdutusblogeissa on järjestään huomattavissa myös se, kuinka laihduttaja suorastaan vihaa kehoaan. Teini-ikäisillä tämä on ymmärrettävää, mutta myös moni aikuinen ihminen toitottaa, kuinka inhoaa "pursuilevia, ällöjä läskejä, selluliittip*rsettä ja ihramaista olemusta". Itsekin parjaan vartaloani, enkä ole siihen tyytyväinen, mutta joka päivä yritän hyväksyä itseni sellaisena kuin olen (harvoin onnistun). On hyvin tärkeätä rakastaa muiden ihmisten lisäksi myös itseään.
Välillä tunnen huonoa omaatuntoa siitä, mitä olen tehnyt tälle kropalleni. Se on kuitenkin palvellut minua hyvin kaikki nämä vuodet. Nyt haukun sitä ja inhoan sitä ja syön lisää, jotta voisin haukkua sitä lisää. Eihän se ole oikein. Minun pitäisi kiittää sitä, jos en nyt mistään muusta keksi kiitosta, niin vaikka siitä, että onneksi, kroppani, et ole kuitenkaan tuon paksumpi. Mahdut vielä kokoon 38/40. Asiat voisivat olla huonomminkin.
Seuraavat asiat, joista kirjoitan, ovat omia mielipiteitäni. En ole täydellinen ihminen, enkä täydellinen laihduttaja tai bloginpitäjä, mutta joskus jotkut asiat herättävät kummastusta.
Minusta on surullista lukea, kun laihduttava ihminen kertoo repsahtaneensa ja syöneensä "kaikkee pa*kaa". Ruuan haukkuminen tuollaisella termillä on erittäin halventavaa. Vaikka tätä laihduttajaa kuinka inhottaisi, että hän on nyt mennyt syömään jotain sopimatonta, voisi asian ilmaista jollain muullakin tavalla. Ruokaa tulisi kunnioittaa tai ainakin siitä pitäisi puhua kunnioittavammin, koska kaikille se ei ole itsestäänselvyys. En itsekään kunnioita ruokaa tarpeeksi, ahminhan sitä välillä kuin heikkopäinen, mutta ruuan haukkuminen alatyylisin termein, mitä se auttaa? Päinvastoin. Luulen, että haukkuja saa itselleen entistä kurjemman olon. Kukapa nyt p*skaa haluaisi syödä. Ihminen on sitä, mitä syö.
0 kalorinsyöjät. Tästä olen paasannut aikaisemminkin. En vain jaksa, en kertakaikkiaan jaksa ymmärtää. Jos ihan terve ihminen alkaa laihduttaa, niin miksi, oi miksi, se energiamäärä pyörii siinä 1000 kalorissa tai alle? Miksi ihmiset syövät niin vähän!!!?? Itsehän voin nyt jeesustella, kun en enää syö liian vähän. Tein sitä kyllä aikoinaan, kuten olen kertonut ja siksipä tiedän, mistä puhun. Tiedän, mihin se johtaa.
Vaa'an ylivalta. Käyn vaa'alla harvoin, koska en sellaista omista. Mitä se paino laihtumisesta kertoo? Ei mitään. Paino vaihtelee päivän aikanakin pari-kolme kiloa. Suosin mittanauhaa, se kertoo, mistä läskiä on lähtenyt. Tai sitten niitä motivaatiovaatteita. Jos eivät edelleenkään mahdu ylle, niin laihtumista ei ole tapahtunut.
Laihdutusblogeissa on järjestään huomattavissa myös se, kuinka laihduttaja suorastaan vihaa kehoaan. Teini-ikäisillä tämä on ymmärrettävää, mutta myös moni aikuinen ihminen toitottaa, kuinka inhoaa "pursuilevia, ällöjä läskejä, selluliittip*rsettä ja ihramaista olemusta". Itsekin parjaan vartaloani, enkä ole siihen tyytyväinen, mutta joka päivä yritän hyväksyä itseni sellaisena kuin olen (harvoin onnistun). On hyvin tärkeätä rakastaa muiden ihmisten lisäksi myös itseään.
Välillä tunnen huonoa omaatuntoa siitä, mitä olen tehnyt tälle kropalleni. Se on kuitenkin palvellut minua hyvin kaikki nämä vuodet. Nyt haukun sitä ja inhoan sitä ja syön lisää, jotta voisin haukkua sitä lisää. Eihän se ole oikein. Minun pitäisi kiittää sitä, jos en nyt mistään muusta keksi kiitosta, niin vaikka siitä, että onneksi, kroppani, et ole kuitenkaan tuon paksumpi. Mahdut vielä kokoon 38/40. Asiat voisivat olla huonomminkin.
Miksi kirjoitan
Kokeilen tässä jonkun aikaa sellaista, että joka jutun alussa kirjoitan päivän herkkuhimotilanteen. Kokeilen, että auttaako, jos herkkuhimojen syitä ja seurauksia miettii päivittäin, eikä päästä niitä unohtumaan. Testaan, onko unohdus ja herkkuhimojen vähättely syypäänä lankeamukseen.
Herkkuhimotilanne tänään: Koin lieviä herkkuhimotiloja klo 16 ja 18 välillä. Olin väsynyt ja eräs juttu painoi mieltä. Teki mieli lohduttautua. Normaalin ruuan syöminen auttoi, koska olin hyvin nälkäinen. Kun herkkuhimoja tuli uudestaan hieman myöhemmin, keitin teetä ja pyrin olemaan ajattelematta ahmimista. Se auttoi.
Mietin eilen, että miksi pidän blogia? Se on ajatus, joka aina silloin tällöin tulee mieleeni. Onko tästä jotain hyötyä minulle? Toisinaan olen jättänyt ahmimatta, kun olen ahmimiskohtauksen saapuessa kirjoittanut blogiin. Kirjoittamalla olen saanut tilanteen takaisin haltuuni. Eli toisinaan bloginpitämisestä on ollut hyötyä. Nyt huomaan, että pitäisi ehkä kirjoittaa useammin, kun ahmija-minä tulee kylään. Aina siinä tilanteessa ei blogi ole kuitenkaan ensimmäisenä mielessä.
Minua vaivaa se, että salailen tätä lähipiiriltäni. Olen rehellinen ihminen, joten salailu tuntuu kurjalta. Ihan kuin puuhaisin pahoja heidän seläntakanaan. Osa heistä tietää sairauteni, joten miksi en kerro heille tästä blogista? No, kirjoitan täällä aika raatorehellisesti syömishäiriöstäni. Vaikka he tietävät ongelmani, en tiedä, pystyisivätkö he sittenkään sulattamaan juttujani.
Sitten jos kertoisin heille blogista ja he lukisivat juttujani, he alkaisivat miettiä, että "voi ei, voinko tarjota mitään hyvää tänään juhlissani, koska Roosa tulee paikalle. Jos herkut saavat hänestä yliotteen, hän alkaa ahmia ja minä olen syypää hänen syömishäiriöönsä!"
Herkkuhimotilanne tänään: Koin lieviä herkkuhimotiloja klo 16 ja 18 välillä. Olin väsynyt ja eräs juttu painoi mieltä. Teki mieli lohduttautua. Normaalin ruuan syöminen auttoi, koska olin hyvin nälkäinen. Kun herkkuhimoja tuli uudestaan hieman myöhemmin, keitin teetä ja pyrin olemaan ajattelematta ahmimista. Se auttoi.
Mietin eilen, että miksi pidän blogia? Se on ajatus, joka aina silloin tällöin tulee mieleeni. Onko tästä jotain hyötyä minulle? Toisinaan olen jättänyt ahmimatta, kun olen ahmimiskohtauksen saapuessa kirjoittanut blogiin. Kirjoittamalla olen saanut tilanteen takaisin haltuuni. Eli toisinaan bloginpitämisestä on ollut hyötyä. Nyt huomaan, että pitäisi ehkä kirjoittaa useammin, kun ahmija-minä tulee kylään. Aina siinä tilanteessa ei blogi ole kuitenkaan ensimmäisenä mielessä.
Minua vaivaa se, että salailen tätä lähipiiriltäni. Olen rehellinen ihminen, joten salailu tuntuu kurjalta. Ihan kuin puuhaisin pahoja heidän seläntakanaan. Osa heistä tietää sairauteni, joten miksi en kerro heille tästä blogista? No, kirjoitan täällä aika raatorehellisesti syömishäiriöstäni. Vaikka he tietävät ongelmani, en tiedä, pystyisivätkö he sittenkään sulattamaan juttujani.
Sitten jos kertoisin heille blogista ja he lukisivat juttujani, he alkaisivat miettiä, että "voi ei, voinko tarjota mitään hyvää tänään juhlissani, koska Roosa tulee paikalle. Jos herkut saavat hänestä yliotteen, hän alkaa ahmia ja minä olen syypää hänen syömishäiriöönsä!"
maanantai 23. marraskuuta 2009
Jännitystä, mutta ei enää syömistä
En jaksa olla hirveän vihainen itselleni eilisestä ahmimistuokiosta. Ei se edes ollut niin suunnaton kuin normaalisti: 125 g suklaata, n. 20 voileipäkeksiä, jäätelötuutti, pala kakkua, 2 proteiinipatukkaa (yritin taltuttaa himoa, vaan ei tällä kertaa onnistunut). Aika minimaalista oikeastaan tuo liikasyönti. Kun vielä päivään mahtui reilun tunnin mittainen aamulenkki, niin eipä tässä kovin paljon plussan puolelle jouduttu.
Syöminen tosiaan tapahtui esiintymisten takia. Turhaan taas jännitin, kaikki meni hyvin. Tänään pienessä mielessäni vertasin ahmimista ja esiintymisjännitystä:
Ennen esiintymistä ja ahmimista tunne on jossain määrin samanlainen, ahdistusta ja levottomuutta on ilmassa.
Esiintymisen ensimmäiset minuutit ovat kauheita, henki salpautuu. Ainoa ajatus, mikä päässä liikkuu, on se, kuinka tilanteesta pääsisi mahdollisimman nopeasti pois. Mutta kun esiintymisjännitys laukeaa, ei jännitä enää tippaakaan. Ahdistus ja pakokauhu katoavat ja tulee samanlainen kaikkivoipaisuuden tunne kuin pitkillä juoksulenkeillä. Sen jälkeen voisi hetken aikaa esiintyä ikuisesti. Jännityksen kadotessa esiintymisestä oikein nauttii. Sillä hetkellä ei voi kertakaikkiaan ymmärtää, miksi sitä piti niin hirveästi pelätä.
Ahmimisessa parhaita hetkiä ovat juuri ensimmäiset minuutit. Kun mahalaukku on vielä kohtalaisen tyhjä, eikä makuaisti ole turtunut kaikkiin ihaniin herkkuihin. Ensimmäinen suupala suklaata on parasta maailmassa, kuinka hyvää se onkaan! Toinen suupala ei sitten ole enää niin hyvää ja kolmas suupala ei totta puhuen maistu enää millekään. Sitä vain hakee sitä samaa ihanuuden tunnetta kuin ensimmäisen palan aikana, mutta turhaan.
Mitä kauemmin syöminen jatkuu, sitä pahemmalta tuntuu. Syömistä tapahtuu normaalisti ähkyyn asti. Sitten onkin kurjaa seuraavaan päivään saakka, sillä maha pysyy täytenä tosi kauan! Yleensä jätän ahmimista seuraavana päivänä aamupalan syömättä, koska ei vain ole nälkä. Nälkä tulee joskus puolenpäivän aikaan, kuten tänään tapahtui.
Tänään olen juossut ja elänyt tasapainoisesti. Lukuunottamatta sitä, etten syönyt aamiaista. Eiköhän tällä linjalla mennä taas ainakin perjantaihin saakka.
Syöminen tosiaan tapahtui esiintymisten takia. Turhaan taas jännitin, kaikki meni hyvin. Tänään pienessä mielessäni vertasin ahmimista ja esiintymisjännitystä:
Ennen esiintymistä ja ahmimista tunne on jossain määrin samanlainen, ahdistusta ja levottomuutta on ilmassa.Esiintymisen ensimmäiset minuutit ovat kauheita, henki salpautuu. Ainoa ajatus, mikä päässä liikkuu, on se, kuinka tilanteesta pääsisi mahdollisimman nopeasti pois. Mutta kun esiintymisjännitys laukeaa, ei jännitä enää tippaakaan. Ahdistus ja pakokauhu katoavat ja tulee samanlainen kaikkivoipaisuuden tunne kuin pitkillä juoksulenkeillä. Sen jälkeen voisi hetken aikaa esiintyä ikuisesti. Jännityksen kadotessa esiintymisestä oikein nauttii. Sillä hetkellä ei voi kertakaikkiaan ymmärtää, miksi sitä piti niin hirveästi pelätä.
Ahmimisessa parhaita hetkiä ovat juuri ensimmäiset minuutit. Kun mahalaukku on vielä kohtalaisen tyhjä, eikä makuaisti ole turtunut kaikkiin ihaniin herkkuihin. Ensimmäinen suupala suklaata on parasta maailmassa, kuinka hyvää se onkaan! Toinen suupala ei sitten ole enää niin hyvää ja kolmas suupala ei totta puhuen maistu enää millekään. Sitä vain hakee sitä samaa ihanuuden tunnetta kuin ensimmäisen palan aikana, mutta turhaan.
Mitä kauemmin syöminen jatkuu, sitä pahemmalta tuntuu. Syömistä tapahtuu normaalisti ähkyyn asti. Sitten onkin kurjaa seuraavaan päivään saakka, sillä maha pysyy täytenä tosi kauan! Yleensä jätän ahmimista seuraavana päivänä aamupalan syömättä, koska ei vain ole nälkä. Nälkä tulee joskus puolenpäivän aikaan, kuten tänään tapahtui.Tänään olen juossut ja elänyt tasapainoisesti. Lukuunottamatta sitä, etten syönyt aamiaista. Eiköhän tällä linjalla mennä taas ainakin perjantaihin saakka.
sunnuntai 22. marraskuuta 2009
Ja lankeamus.
Jotenkin oli odotettavissa, etten selviä tästä viikosta yhdella ahmimispäivällä. Muuten olisin saattanutkin selvitä, mutta huomenna on taas vuorossa jännitystä ja ahdistusta. Hoidan etukäteisjännitystä nyt suklaan seurassa. Heikoin tuloksin.
Miten, minä - maailman suurin esiintymisjännittäjä, ajaudun näihin tilanteisiin vähän väliä? Ja miten se jännitys ei koskaan vähene. Jos tietäisitte, miten kummallisia juttuja jännitän, niin ette ehkä uskoisi niiden olevan tottakaan. Esiintymistilanteissa tunne on paniikinomainen. En meinaa saada henkeä ja tuntuu kuin olisin pusertumassa kahden seinän väliin. Tuntuu, etten saa sanoja suustani ja sitten, kun joudun puhumaan, sanat tulevat tukahdetusti. Kun puhun, hengästyn helposti, vaikka sanoisin tosi lyhyitä lauseita kerrallaan. Hengästyminen johtuu siitä, että tavallaan pidätän jännitystä sisälläni pidättämällä samalla hengitystä. Jos en pidättäisi jännitystä, ääneni sortuisi lopullisesti ja vapisisin kauttaaltaan kuin haavanlehti.
Mahtavista mahtavinta on, että esiintymisjännitys on lyöttäytynyt yhteen toisen viholliseni eli syömishäiriön kanssa. Nyt syön huomenna koittavaa jännitystä pois sillä seurauksella, että oloni on entistä kurjempi. Esiintymisistä en pääse ikinä eroon, enkä jännityksestäkään, mutta kunhan tämän ahmimisen saisi kuriin joku kaunis päivä. Silloin olisin voiton puolella. (Aina samat jaaritukset..)
Miten, minä - maailman suurin esiintymisjännittäjä, ajaudun näihin tilanteisiin vähän väliä? Ja miten se jännitys ei koskaan vähene. Jos tietäisitte, miten kummallisia juttuja jännitän, niin ette ehkä uskoisi niiden olevan tottakaan. Esiintymistilanteissa tunne on paniikinomainen. En meinaa saada henkeä ja tuntuu kuin olisin pusertumassa kahden seinän väliin. Tuntuu, etten saa sanoja suustani ja sitten, kun joudun puhumaan, sanat tulevat tukahdetusti. Kun puhun, hengästyn helposti, vaikka sanoisin tosi lyhyitä lauseita kerrallaan. Hengästyminen johtuu siitä, että tavallaan pidätän jännitystä sisälläni pidättämällä samalla hengitystä. Jos en pidättäisi jännitystä, ääneni sortuisi lopullisesti ja vapisisin kauttaaltaan kuin haavanlehti.
Mahtavista mahtavinta on, että esiintymisjännitys on lyöttäytynyt yhteen toisen viholliseni eli syömishäiriön kanssa. Nyt syön huomenna koittavaa jännitystä pois sillä seurauksella, että oloni on entistä kurjempi. Esiintymisistä en pääse ikinä eroon, enkä jännityksestäkään, mutta kunhan tämän ahmimisen saisi kuriin joku kaunis päivä. Silloin olisin voiton puolella. (Aina samat jaaritukset..)
Missä vielä on vihreä sammalmatto
Haluaisin olla yhä pieni lapsi. Karhunpentu. Saisin myllertää metsässä, kääntää sammalet ylösalas ja juosta pitkin korpia vain juoksemisen ilosta. Ilman paineita, tavoittelematta hyvää oloa, laihempaa olemusta, parempaa itsekunnioitusta. Juosta vain siksi, koska se on mukavaa. Miten yksinkertaista voi elämä lapsena ollakaan!
Ja kun leikkien päätteeksi saavuin illalla kotiin, karhunpesään, äitikarhu peitteli minut nukkumaan ja luki iltasadun. Pesässä kaikki oli turvallista. Karhunpentuna oli hyvä olla.
Mikä meni pieleen, kun täytin 19? Pelkäsinkö irrottaa otteeni? Lähteä turvallisesta karhunpesästä katsomaan maailmaa. Totta kai halusin aikuistua ja perustaa oman pesän, mutta jossain sisimmässäni olin yhä vielä pentu, joka ei ollut valmis tähän kaikkeen. Enkä tiedä, olenko vieläkään, vaikka aikakarhu olenkin ja omillani tietysti elän. En tosissani haluaisi mikään Peter Pan olla, mutta joku pieni osa minussa aina silloin tällöin haikailee niitä lapsuusaikoja, kun kaikki oli hyvin.
Se johtuu siitä, etten ole aikuisena ollut terve syömisestä. Ja kun haluan muistella syömishäiriötöntä elämää, muistot vievät minut, totta kai, aikaan, jolloin ongelmia ruuan kanssa ei ollut. Eli aikaan ennen kuin täytin 19 vuotta, jonka jälkeen en ole ollut entiseni.
Ne ensimmäiset vuodet, jotka elin itsenäisesti, olivat ruuan suhteen sekavaa aikaa. Söin liian vähän. Halusin laihtua, söin vähän ja siksi aina toisinaan ratkesin ahmimaan, kun en kerta kaikkiaan kestänyt sitä hillitöntä nälkää. Kun sitten jossain vaiheessa ymmärsin alkaa syödä enemmän, ahmimiskohtaukset jatkuivat silti, sillä olin huomannut, että syöminen auttaa nälän lisäksi kaikkiin muihinkin ongelmiin. Kuten turvattomuudentunteeseen, jännitykseen, ahdistukseen, pettymyksiin, suruun, ikävään..
Syömällä palaan vuosien takaiseen aikaan ja siihen tuttuun karhunpesään, jossa ei tarvinnut tuntea huolia. Palaan aikaan, jota ei enää ole, koska en kestä kylmää ja kovaa maailmaa, jossa karhunpesät on poljettu maahan aikapäiviä sitten.
Ja kun leikkien päätteeksi saavuin illalla kotiin, karhunpesään, äitikarhu peitteli minut nukkumaan ja luki iltasadun. Pesässä kaikki oli turvallista. Karhunpentuna oli hyvä olla.
Mikä meni pieleen, kun täytin 19? Pelkäsinkö irrottaa otteeni? Lähteä turvallisesta karhunpesästä katsomaan maailmaa. Totta kai halusin aikuistua ja perustaa oman pesän, mutta jossain sisimmässäni olin yhä vielä pentu, joka ei ollut valmis tähän kaikkeen. Enkä tiedä, olenko vieläkään, vaikka aikakarhu olenkin ja omillani tietysti elän. En tosissani haluaisi mikään Peter Pan olla, mutta joku pieni osa minussa aina silloin tällöin haikailee niitä lapsuusaikoja, kun kaikki oli hyvin.
Se johtuu siitä, etten ole aikuisena ollut terve syömisestä. Ja kun haluan muistella syömishäiriötöntä elämää, muistot vievät minut, totta kai, aikaan, jolloin ongelmia ruuan kanssa ei ollut. Eli aikaan ennen kuin täytin 19 vuotta, jonka jälkeen en ole ollut entiseni.
Ne ensimmäiset vuodet, jotka elin itsenäisesti, olivat ruuan suhteen sekavaa aikaa. Söin liian vähän. Halusin laihtua, söin vähän ja siksi aina toisinaan ratkesin ahmimaan, kun en kerta kaikkiaan kestänyt sitä hillitöntä nälkää. Kun sitten jossain vaiheessa ymmärsin alkaa syödä enemmän, ahmimiskohtaukset jatkuivat silti, sillä olin huomannut, että syöminen auttaa nälän lisäksi kaikkiin muihinkin ongelmiin. Kuten turvattomuudentunteeseen, jännitykseen, ahdistukseen, pettymyksiin, suruun, ikävään..
Syömällä palaan vuosien takaiseen aikaan ja siihen tuttuun karhunpesään, jossa ei tarvinnut tuntea huolia. Palaan aikaan, jota ei enää ole, koska en kestä kylmää ja kovaa maailmaa, jossa karhunpesät on poljettu maahan aikapäiviä sitten.
lauantai 21. marraskuuta 2009
Asiat paremmin
Yritän olla ajattelematta sitä, mikä saattaa onnistua.
En ole syönyt tänään liikaa. Olen juossut 11 kilometriä. Olen tuntenut itseni onnelliseksi.
Voiko tämä olla tottakaan?!
Päivä on mennyt niin nopeasti, etten ole ehtinyt miettiä ruokaa laisinkaan. Illaksi on sen verran ohjelmaa, että tuskin ehdin repsahtaa enää tämän illan aikana. Mutta pelkään, että joudun katumaan tätä ennenaikaista hehkutustani. Ei saisi nuolaista ennen kuin tipahtaa.
En ole syönyt tänään liikaa. Olen juossut 11 kilometriä. Olen tuntenut itseni onnelliseksi.
Voiko tämä olla tottakaan?!
Päivä on mennyt niin nopeasti, etten ole ehtinyt miettiä ruokaa laisinkaan. Illaksi on sen verran ohjelmaa, että tuskin ehdin repsahtaa enää tämän illan aikana. Mutta pelkään, että joudun katumaan tätä ennenaikaista hehkutustani. Ei saisi nuolaista ennen kuin tipahtaa.
perjantai 20. marraskuuta 2009
Perjantai-illan kunniaksi..
annoin periksi itselleni. Ja kohta lähden juhliin, joissa luvassa lisää syömistä.
Jei.
En tiedä, pystynkö unohtamaan tämän päivän ahminnat niin, etten jatkaisi samaa rataa koko viikonloppua. Pelkään, että kostan itselleni selkärangattomuuteni syömällä sekä lauantaina että sunnuntaina.
Vähän itkettää, myönnän.
Tällaiseksi luullut en
arkipäivää aikuisen
Tuhlaan elämääni.
Jei.
En tiedä, pystynkö unohtamaan tämän päivän ahminnat niin, etten jatkaisi samaa rataa koko viikonloppua. Pelkään, että kostan itselleni selkärangattomuuteni syömällä sekä lauantaina että sunnuntaina.
Vähän itkettää, myönnän.
Tällaiseksi luullut en
arkipäivää aikuisen
Tuhlaan elämääni.
torstai 19. marraskuuta 2009
Mikä surkea asenne!
Alkoikin suututtaa tuo äskeisen postauksen surkea luovuttaja-asenne niin paljon, että oli pakko kirjoittaa uusi juttu. SIIS MITÄ MITÄ!!? En parane ikinä? Jos niin ajattelen, niin totisesti en paranekaan. Olen ajatellut yli kuusi vuotta samallalailla. Pessimistisesti. Minähän paranen. Olen nyt niin kauan ollut herkkulakkoilematta yli viikon, yli kahden viikon jaksoja, että josko olisi aika kaivaa herkkulakko uudestaan kehiin.
Herkkuhimoja syntyy eniten silloin, kun olen nälkäinen. Vaan äskenpä ei ollut nälkä, kun olin juuri välipalan syönyt (jugurttia ja mysliä) ja siltikin se vieraili luonani. Huomenna se on kanssani myös, se on yhtä varma asia kuin aurinko on aamulla nouseva.
Jos juoksulenkillelähdön kanssa on vaikeuksia ja tilanne päätyy lenkillelähtemättömyyteen, ahmija-minä tulee jälleen vieraisille, se on se "millään ei ole enää mitään väliä"-syndrooma. Ja sepä juuri äsken koitti.
Mutta näemmä, kun odottaa vähän aikaa ja syö miljoona purkkaa ja juo vettä, niin herkkuhimoa saa ainakin siirrettyä. Seuraavana päivänä himo tulee entistä voimakkaammin tai jos ei huomenna, niin sitten lauantaina tai viimeistään sunnuntaina. Etenkin sunnuntai-ilta on otollinen herkkuhimolle, koska silloin koen aina pienen maailmanlopun. Jep, milloin opin taas nauttimaan sunnuntaipäivistä ja suhtautumaan niihin, kuten lapsena, jolloin ne olivat viikon parhaita päiviä?
Tänään olen pitkästä aikaa osannut olla antamatta periksi ahmimiselle. Jatkukoon sama meno yli viikonlopun. Minun täytyy vaan antaa sen kurjuuden tunteen tulla (kuten siitä joskus kirjoitin). Antaa sen tulla, tuntea itseni pieneksi ja surkeaksi ja kun ahmimistunne on hävinnyt, enkä ole antautunut sen pauloihin, olen entistä voimakkaampi ja kaikkea muuta kuin pieni ja surkea.
Herkkuhimoja syntyy eniten silloin, kun olen nälkäinen. Vaan äskenpä ei ollut nälkä, kun olin juuri välipalan syönyt (jugurttia ja mysliä) ja siltikin se vieraili luonani. Huomenna se on kanssani myös, se on yhtä varma asia kuin aurinko on aamulla nouseva.Jos juoksulenkillelähdön kanssa on vaikeuksia ja tilanne päätyy lenkillelähtemättömyyteen, ahmija-minä tulee jälleen vieraisille, se on se "millään ei ole enää mitään väliä"-syndrooma. Ja sepä juuri äsken koitti.
Mutta näemmä, kun odottaa vähän aikaa ja syö miljoona purkkaa ja juo vettä, niin herkkuhimoa saa ainakin siirrettyä. Seuraavana päivänä himo tulee entistä voimakkaammin tai jos ei huomenna, niin sitten lauantaina tai viimeistään sunnuntaina. Etenkin sunnuntai-ilta on otollinen herkkuhimolle, koska silloin koen aina pienen maailmanlopun. Jep, milloin opin taas nauttimaan sunnuntaipäivistä ja suhtautumaan niihin, kuten lapsena, jolloin ne olivat viikon parhaita päiviä?
Tänään olen pitkästä aikaa osannut olla antamatta periksi ahmimiselle. Jatkukoon sama meno yli viikonlopun. Minun täytyy vaan antaa sen kurjuuden tunteen tulla (kuten siitä joskus kirjoitin). Antaa sen tulla, tuntea itseni pieneksi ja surkeaksi ja kun ahmimistunne on hävinnyt, enkä ole antautunut sen pauloihin, olen entistä voimakkaampi ja kaikkea muuta kuin pieni ja surkea.
Nyt se on täällä
Se istuu tuossa ihan vieressä. Olen yrittänyt pitää sitä poissa mm. syömällä purkkaa ja juomalla vettä, mutta ei. Se ei meinaa poistua. Kauankos olen joskus väittänyt ahmimishimon kestävän? 10 min, puoli tuntia, 6 tuntia, 24 tuntia? Nyt se on ollut seurassani viisitoista minuuttia, eikä se hellitä otettaan ei.
Se sanoi minulle, mene kauppaan.
Osta fanipaloja (se tietää, että rakastan niitä),
irtokarkkeja,
suolakeksejä..
Ja melkein tottelin. Kunnes laitoin suuhuni kymmenen purkkaa (!). Joita olen tässä jauhanut hyvän tovin.
Itse asiassa purkat alkavat tehota. Tai sitten kirjoittamisesta on todella apua.
Mutta entäs huominen, lauantai ja sunnuntai? Luvassa sosiaalista syömistä, argh, kuinka kestän ne tilanteet. Muut syövät ihania herkkuja ja minä tiedän, että jos syön yhdenkin keksin, vietän myöhemmin päivän aikana tai viimeistään seuraavana päivänä salaisia hetkiä liiallisen syömisen lumoissa.
En parane tästä koskaan.
Se sanoi minulle, mene kauppaan.
Osta fanipaloja (se tietää, että rakastan niitä),
irtokarkkeja,
suolakeksejä..
Ja melkein tottelin. Kunnes laitoin suuhuni kymmenen purkkaa (!). Joita olen tässä jauhanut hyvän tovin.
Itse asiassa purkat alkavat tehota. Tai sitten kirjoittamisesta on todella apua.
Mutta entäs huominen, lauantai ja sunnuntai? Luvassa sosiaalista syömistä, argh, kuinka kestän ne tilanteet. Muut syövät ihania herkkuja ja minä tiedän, että jos syön yhdenkin keksin, vietän myöhemmin päivän aikana tai viimeistään seuraavana päivänä salaisia hetkiä liiallisen syömisen lumoissa.
En parane tästä koskaan.
keskiviikko 18. marraskuuta 2009
Lähellä repsahdusta
Tänään turhauduin itseeni ja sen sijaan, että olisin mennyt juoksemaan, nukuinkin päiväunet. Jees, jees.. edelleen voisin käydä lenkillä, mutta se hetki meni jo. Minulla odottaa yksi projekti, johon pitäisi paneutua, ja jonka seurassa meneekin sitten loppuilta. Joten hukkasin sen ajan, jonka olin varannut juoksulenkille, nukkumiseen.
Meinasi käydä perinteiset: heräsin päiväunilta, olin nälkäinen, meinasin ahmia, kunnes tajusin, että nälän sijaan onkin jano. Ihmekös tuo, en ole koko päivän aikana ehtinyt tarpeeksi vettä juomaan. Kas kumma, kun join yhden lasin vettä, se "nälkäkin" hävisi.
Myös siksi olisin halunnut ahmia, koska "ihan sama, en käynyt lenkillä, voin sitten syödäkin mitä sattuu, koska peli on jo menetetty". Tuo ajattelutapa vainoaa minua vuodesta toiseen. Että ihan kuin lihoisin sata kiloa, jos en nyt menekään juoksemaan. Muun muassa se pitäisi kitkeä mielestäni ja olisin huomattavasti tasapainoisempi ihminen.
Meinasi käydä perinteiset: heräsin päiväunilta, olin nälkäinen, meinasin ahmia, kunnes tajusin, että nälän sijaan onkin jano. Ihmekös tuo, en ole koko päivän aikana ehtinyt tarpeeksi vettä juomaan. Kas kumma, kun join yhden lasin vettä, se "nälkäkin" hävisi.
Myös siksi olisin halunnut ahmia, koska "ihan sama, en käynyt lenkillä, voin sitten syödäkin mitä sattuu, koska peli on jo menetetty". Tuo ajattelutapa vainoaa minua vuodesta toiseen. Että ihan kuin lihoisin sata kiloa, jos en nyt menekään juoksemaan. Muun muassa se pitäisi kitkeä mielestäni ja olisin huomattavasti tasapainoisempi ihminen.
tiistai 17. marraskuuta 2009
LUJA PÄÄTÖS, prkl
Tällä hetkellä syön neljä päivää kohtuudella ja terveellisesti ja kolme päivää epäterveellisesti ja liikaa. Viikonloput ovat kompastuskiveni.
Eilen ja tänään kaikki on ollut hyvin. Viime viikolla juoksin kaksi kertaa, tällä viikolla ajattelin juosta kuutena päivänä. Tai siis en pelkästään ajatellut, vaan olen päättänyt niin.
Tuosta päästäänkin suurimpaan ongelmaani, joka on kykenemättömyys päättäväisyyteen. Minulla ei ole minkäänlaista taistelutahtoa. Joskus syksymmällä kirjoitin jonkun repsahduksen jälkeen, että miksi repsahdin, uudestaan alusta aloittaminen on helkkarin vaikeaa. Sitä se todella on. Joskus kuukausi sitten asiani olivat hyvin. Sitten menin ahmimaan ja sillä tiellä ollaan yhä edelleen. On hyvin, hyvin vaikeaa lietsoa itseään uudestaan siihen voittamattomuuden tilaan, jossa taistellaan läpi viikonloput ahmimatta ja eläen onnellisesti.
Kuinka saan tehtyä taas sen lujan päätöksen?
Minulla on kaksi päivää aikaa tsempata. Rakastan viikonloppuja, mutta en sitä, että kaikki säännöllisyys elämästä katoaa noina päivinä.
Vihaan seuraavia lauseita:
Älä kiellä itseltäsi mitään. Kieltäminen johtaa herkkuhimoihin. (Jos en kiellä, syön kaikkea mahdollista - liikaa)
Syö kaikkea, mutta kohtuudella. (Mitä on kohtuus? Yksi pala suklaata? Jos otan yhden palan, syön samantien koko levyn)
Taasko olet herkkulakossa, eihän sun tarvitse laihduttaa! (Mutta kyse ei olekaan siitä..)
Eilen ja tänään kaikki on ollut hyvin. Viime viikolla juoksin kaksi kertaa, tällä viikolla ajattelin juosta kuutena päivänä. Tai siis en pelkästään ajatellut, vaan olen päättänyt niin.
Tuosta päästäänkin suurimpaan ongelmaani, joka on kykenemättömyys päättäväisyyteen. Minulla ei ole minkäänlaista taistelutahtoa. Joskus syksymmällä kirjoitin jonkun repsahduksen jälkeen, että miksi repsahdin, uudestaan alusta aloittaminen on helkkarin vaikeaa. Sitä se todella on. Joskus kuukausi sitten asiani olivat hyvin. Sitten menin ahmimaan ja sillä tiellä ollaan yhä edelleen. On hyvin, hyvin vaikeaa lietsoa itseään uudestaan siihen voittamattomuuden tilaan, jossa taistellaan läpi viikonloput ahmimatta ja eläen onnellisesti.
Kuinka saan tehtyä taas sen lujan päätöksen?
Minulla on kaksi päivää aikaa tsempata. Rakastan viikonloppuja, mutta en sitä, että kaikki säännöllisyys elämästä katoaa noina päivinä.
Vihaan seuraavia lauseita:
Älä kiellä itseltäsi mitään. Kieltäminen johtaa herkkuhimoihin. (Jos en kiellä, syön kaikkea mahdollista - liikaa)
Syö kaikkea, mutta kohtuudella. (Mitä on kohtuus? Yksi pala suklaata? Jos otan yhden palan, syön samantien koko levyn)
Taasko olet herkkulakossa, eihän sun tarvitse laihduttaa! (Mutta kyse ei olekaan siitä..)
torstai 12. marraskuuta 2009
Fyysinen väsymys
Kävin tänäänkin juoksemassa. Tein vähän lyhyemmän lenkin, 33 min, sillä eilinen tuntui vielä jaloissa. Uutta minulle, että alle 30 km:n lenkit tuntuvat jossain. Mutta jos on kuukauden juoksematta, niin ihmekös tuo.
Juoksemattomuus näkyy myös siinä, että kaiken hyötyliikunnan lisäksi nämä juoksulenkit ovat saaneet minut aika väsyneiksi. Onneksi kunto nousee tästä nopeasti, joten liikunnasta johtuva väsymys on vain tilapäistä.
En oikein vieläkään ymmärrä, mistä koko juoksutauko johtui. Ehkä siinä oli jotain läskiahdistuksen, maratoonin jälkeisen masennuksen ja syömishäiriön yhteisvaikutusta. Kyllästyin, kun en laihdu, vaikka miten liikun. Vaikka tiedän, etten laihdu, koska retkahtelen ahmimaan liian usein. Nyt, kun aloin juosta taas, ymmärsin, etten ole juossut pelkästään laihtumisen takia. En todellakaan. Juoksen hyvin monien syiden takia ja laihtuminen on niistä syistä ehkäpä vähäisin.
Juoksemattomuus näkyy myös siinä, että kaiken hyötyliikunnan lisäksi nämä juoksulenkit ovat saaneet minut aika väsyneiksi. Onneksi kunto nousee tästä nopeasti, joten liikunnasta johtuva väsymys on vain tilapäistä.En oikein vieläkään ymmärrä, mistä koko juoksutauko johtui. Ehkä siinä oli jotain läskiahdistuksen, maratoonin jälkeisen masennuksen ja syömishäiriön yhteisvaikutusta. Kyllästyin, kun en laihdu, vaikka miten liikun. Vaikka tiedän, etten laihdu, koska retkahtelen ahmimaan liian usein. Nyt, kun aloin juosta taas, ymmärsin, etten ole juossut pelkästään laihtumisen takia. En todellakaan. Juoksen hyvin monien syiden takia ja laihtuminen on niistä syistä ehkäpä vähäisin.
keskiviikko 11. marraskuuta 2009
Motivaatiota nyyhkyleffoista
Keksin tänään yhden hyvän keinon, millä saa potkittua itsensä lenkille. Kannattaa katsoa elokuva elämää suuremmasta ja epäonnisesta rakkaudesta.
Katsoin tänään yhden lempileffoistani, Sovituksen. Se aiheuttaa aina pienen tunneryöpyn. Sen jälkeen sain viimeinkin lähdettyä juoksulenkille. Voin sanoa, että Sovitus oli syy siihen. Siis nimenomaan se elokuva, ei Keira. En lähtenyt lenkille, jotta laihtuisin yhtä laihaksi kuin Keira.
Ehei. Vaikka Keira onkin kaunis, niin mielestäni hän olisi vielä kauniimpi, jos olisi hiukan normaalipainoisempi. Lähdin juoksemaan, koska en olisi muuten saanut Sovitusta pois mielestäni. Juostessa sain käsiteltyä ja jopa hyväksyttyä jollain tasolla sen, miksi elokuva loppui, miten loppui. Nyt se ei enää pyöri mielessä niin voimakkaasti.
Sovituksen lisäksi muita tällaisia motivaatioleffoja ovat mm. Sumujen silta, Humiseva harju, Casablanca ja Tuulen viemää.
Juoksulenkki kesti 52 minuuttia ja sen jälkeen olin aika poikki, vaikka hitaasti taivalsinkin. Mutta tästä se taas lähtee.
Katsoin tänään yhden lempileffoistani, Sovituksen. Se aiheuttaa aina pienen tunneryöpyn. Sen jälkeen sain viimeinkin lähdettyä juoksulenkille. Voin sanoa, että Sovitus oli syy siihen. Siis nimenomaan se elokuva, ei Keira. En lähtenyt lenkille, jotta laihtuisin yhtä laihaksi kuin Keira.
Ehei. Vaikka Keira onkin kaunis, niin mielestäni hän olisi vielä kauniimpi, jos olisi hiukan normaalipainoisempi. Lähdin juoksemaan, koska en olisi muuten saanut Sovitusta pois mielestäni. Juostessa sain käsiteltyä ja jopa hyväksyttyä jollain tasolla sen, miksi elokuva loppui, miten loppui. Nyt se ei enää pyöri mielessä niin voimakkaasti.
Sovituksen lisäksi muita tällaisia motivaatioleffoja ovat mm. Sumujen silta, Humiseva harju, Casablanca ja Tuulen viemää.
Juoksulenkki kesti 52 minuuttia ja sen jälkeen olin aika poikki, vaikka hitaasti taivalsinkin. Mutta tästä se taas lähtee.
sunnuntai 8. marraskuuta 2009
Illan jälkeen
Yksien pikkujoulujen..
Kahden eri baarin..
Yhden hotdogin..
Yhden karaoke-esityksen
ja liian monen drinkin jälkeen olen yhä hengissä, vaikka sydän tuntuu pomppivan tuhatta ja sataa.
Nyt onkin hyvä aika tehdä kooste tästä viikosta.
Ensi viikolla:
Kahden eri baarin..
Yhden hotdogin..
Yhden karaoke-esityksen
ja liian monen drinkin jälkeen olen yhä hengissä, vaikka sydän tuntuu pomppivan tuhatta ja sataa.
Nyt onkin hyvä aika tehdä kooste tästä viikosta.
- En liikkunut koko viikkona (kävelyä ei lasketa)
- Mutta en myöskään varsinaisesti ahminut
- Perjantaina söin kyllä enemmän kuin kulutin, mikä kyllä on osa sairauttani
- Lauantaina söin 200 g irtokarkkeja
Ensi viikolla:
- Käyn juoksemassa
- Käyn salilla
- En syö yli kulutukseni
- En syö herkkuja
- En juo alkoholia
perjantai 6. marraskuuta 2009
Proteiinipatukka
Löysin alennuksesta yksiä lemppariprotskupatukoitani, jotka maksoivat vain euron! Sikahintahan tuo eurokin on sellaisesta 35 g:n pötkylästä, mutta kun tavallisesti ne maksavat 1,50 eurosta ylöspäin.
Proteiinipatukat ovat hyviä välipaloja ja elämänpelastajia silloin, kun on tekee mieli herkutella. Proteiini pitää kylläisenä ja yleensä proteiinipatukat auttavat herkkunälkään (KUTEN ÄSKEN), mutta myönnän, että joskus olen myös ahminut niitä. Normaalisti en saisi syödä herkkunälkään mitään, koska sen tullessa mikä tahansa ruoka laukaisee liiallisen syömisen. Ostin kuitenkin pitkästä aikaa proteiinipatukoita juurikin sen takia, että josko taas kokeilisin proteiinin syömistä silloin, kun herkkuja tekee mieli.
Ja proteiinin lisäksi herkkunälkään auttaa niinkin yksinkertainen ja halpa juttu kuin vesi. Jano voi olla silloinkin, kun ei sitä tunne ja jano saa ihmisen ajattelemaan kummallisesti. Kuten "tekee mieli suklaata", vaikka oikeasti kyseessä onkin vedenpuutostila
Proteiinipatukat ovat hyviä välipaloja ja elämänpelastajia silloin, kun on tekee mieli herkutella. Proteiini pitää kylläisenä ja yleensä proteiinipatukat auttavat herkkunälkään (KUTEN ÄSKEN), mutta myönnän, että joskus olen myös ahminut niitä. Normaalisti en saisi syödä herkkunälkään mitään, koska sen tullessa mikä tahansa ruoka laukaisee liiallisen syömisen. Ostin kuitenkin pitkästä aikaa proteiinipatukoita juurikin sen takia, että josko taas kokeilisin proteiinin syömistä silloin, kun herkkuja tekee mieli.
Ja proteiinin lisäksi herkkunälkään auttaa niinkin yksinkertainen ja halpa juttu kuin vesi. Jano voi olla silloinkin, kun ei sitä tunne ja jano saa ihmisen ajattelemaan kummallisesti. Kuten "tekee mieli suklaata", vaikka oikeasti kyseessä onkin vedenpuutostila
torstai 5. marraskuuta 2009
Hyvä olo palaamassa
En ole edelleenkään käynyt lenkillä siis juoksu-. Olen käynyt kyllä kävelyllä. Odottelen rauhassa, milloin juoksumotivaatio tulee takaisin. Tuntuu kurjalta ajatella, että pitäisi mennä juoksemaan. Ei se saa olla pakonomaista, silloin siitä ei edes nauti.
Olen ollut nyt neljä päivää ahmimatta. Kun siis tässä välissä ahmin joka päivä 2,5 viikkoa. Tuona ahmimisaikana en edes muistanut, miltä tuntuu elää normaalisti syövän ihmisen tavoin. En muistanut, miten kevyt olo ja hyvä mieli sitä saattaakin olla, kun ei ole syönyt liikaa. Ähky ei ole mikään normaaliolotila. Se on merkki siitä, että touhu on karannut totaalisesti käsistä.
Mielentilaan kohtuusyöminen vaikuttaa siten, että vaikka kaikenlaisia pulmatilanteita elämässä koko ajan esiintyy, niin ahmimisaikana ne tuntuivat ylitsepääsemättömiltä, mutta nyt ne ovat vain sivuseikkoja. Kun ahmin, hukutan huoleni ruokaan, enkä käsittele asioita ollenkaan. Nyt, kun en ole ahminut, minun on pitänyt kohdata maailma sellaisenaan. Tämän ansiosta olen huomannut, että eivät huolet olekaan ylitsepääsemättömiä. Olen vain niin raukka, etten kestä käsitellä vastoinkäymisiä muuta kuin hullujen ruokasessioiden jälkeen.
Eikä kyse ole edes kovin kummoisista huolista. Huh.. minä & sairas mieleni.
Olen ollut nyt neljä päivää ahmimatta. Kun siis tässä välissä ahmin joka päivä 2,5 viikkoa. Tuona ahmimisaikana en edes muistanut, miltä tuntuu elää normaalisti syövän ihmisen tavoin. En muistanut, miten kevyt olo ja hyvä mieli sitä saattaakin olla, kun ei ole syönyt liikaa. Ähky ei ole mikään normaaliolotila. Se on merkki siitä, että touhu on karannut totaalisesti käsistä.
Mielentilaan kohtuusyöminen vaikuttaa siten, että vaikka kaikenlaisia pulmatilanteita elämässä koko ajan esiintyy, niin ahmimisaikana ne tuntuivat ylitsepääsemättömiltä, mutta nyt ne ovat vain sivuseikkoja. Kun ahmin, hukutan huoleni ruokaan, enkä käsittele asioita ollenkaan. Nyt, kun en ole ahminut, minun on pitänyt kohdata maailma sellaisenaan. Tämän ansiosta olen huomannut, että eivät huolet olekaan ylitsepääsemättömiä. Olen vain niin raukka, etten kestä käsitellä vastoinkäymisiä muuta kuin hullujen ruokasessioiden jälkeen.
Eikä kyse ole edes kovin kummoisista huolista. Huh.. minä & sairas mieleni.
keskiviikko 4. marraskuuta 2009
Laihduttamisen syitä
Seuraa blogiani Bloglovinin avulla
Tänään olen pohtinut seuraavia asioita:
Homman nimi on siis liikuntamotivaation puute ja laihtumisen syvin olemus.
En ole kolmeen viikkoon käynyt juoksemassa. Se on elinikä. En muista, milloin olisin pitänyt näin pitkän tauon. Ok, se johtuu hieman siitä, että olin kaksi viikkoa irti todellisuudesta ja myös siitä, että oli yksi tapahtuma, jota olin odottanut kauan ja jossa olisin halunnut olla laihempi, mutta kun tämä tapahtuma läheni ja läheni, ymmärsin, että ei se laihtuminen nyt onnistu, minkä johdosta söin vain syömisen perään.
Tähän väliin teen pienen hlökohtaisen paljastuksen, koska se tuntuu oleellisella tavalla liittyvän syömishäiriööni: elelen sinkkuna. Viime aikoina olen huomannut sen, että kun aiemmin halusin laihtua esteettisten syiden vuoksi, niin nyt siihen on liittynyt sellainenkin ilmiö, että luulen, etten ole tarpeeksi viehkeä näin suuren rasvaprosentin kanssa. Myös tuo aiemmin mainitsemani tapahtuma liittyi osin miehiin, koska siellä niitä oli paljon ja vaikken laihtunutkaan, niin ilmeisesti viehätysvoimani oli silti tallella.
Joo.
Turhaa siis miehiä varten laihduttaminen. TIEDÄN. Mutta jos on sinkku, niin paineet ovat aika kovat (varsinkin jos on ikäkriisi). Ei kukaan osta ruskeaa banaania, jos vieressä on keltainen. Mutta, sisältöhän ratkaisee, joten lopetan nyt tämän turhan lässytyksen.
Luin tänään yhtä älytöntä laihdutusblogia. Olen niin turhautunut, että suurin osa blogilistan laihdutusblogien pitäjistä luulee, että laihtuminen onnistuu vain nälkäkuurilla. Olin ihan järkyttynyt, kun yksi nuori nainen kertoi syövänsä alle 500 kaloria päivässä. Jos, kultarakas, miettisit vielä toisen kerran.. Olen hyvin pahoillani siitä, että terveet ihmiset hankkivat itselleen tahallaan syömishäiriön. Tästä kun ei pääse ikinä eroon. Eikä minun syömishäiriöni ole edes pahimmasta päästä.
Saarnaan tuosta aiheesta ehkä myöhemmin. Loppuun tilitän vielä siitä, miten olen kadottanut intohimoni rakasta juoksuharrastustani kohtaan. Tiedän, että juokseminen on vain sen päässä, että pistän lenkkarit jalkaan ja lähden ovesta ulos.. mutta ensin pitäisi voittaa tahtojen taistelu itsensä kanssa. Ja unohtaa, miten kylmä ulkona on. Ja unohtaa laihtuminen ja juosta vain juoksemisen ilosta.
Tänään olen pohtinut seuraavia asioita:
- Miksi ihmiset aloittaessaan laihduttamisen, tekevät sen liian radikaalisti? Heti pitää syödä 1000 kaloria vähemmän kuin kuluttaa ja tehdä joka päivä rääkkitreeni tai muuten peli on menetetty.
- Miksi laihtumisen pitää tapahtua nopeasti, jos on kuitenkin jo vuosia elänyt läskiensä kanssa?
- Miten voin saada juoksumotivaationi takaisin?
- Miksi alunperin hukkasin sen?
- Miksi urheilen?
- Teenkö sen vain siksi, että haluan laihtua?
- Liikunko väärien syiden takia?
Homman nimi on siis liikuntamotivaation puute ja laihtumisen syvin olemus.En ole kolmeen viikkoon käynyt juoksemassa. Se on elinikä. En muista, milloin olisin pitänyt näin pitkän tauon. Ok, se johtuu hieman siitä, että olin kaksi viikkoa irti todellisuudesta ja myös siitä, että oli yksi tapahtuma, jota olin odottanut kauan ja jossa olisin halunnut olla laihempi, mutta kun tämä tapahtuma läheni ja läheni, ymmärsin, että ei se laihtuminen nyt onnistu, minkä johdosta söin vain syömisen perään.
Tähän väliin teen pienen hlökohtaisen paljastuksen, koska se tuntuu oleellisella tavalla liittyvän syömishäiriööni: elelen sinkkuna. Viime aikoina olen huomannut sen, että kun aiemmin halusin laihtua esteettisten syiden vuoksi, niin nyt siihen on liittynyt sellainenkin ilmiö, että luulen, etten ole tarpeeksi viehkeä näin suuren rasvaprosentin kanssa. Myös tuo aiemmin mainitsemani tapahtuma liittyi osin miehiin, koska siellä niitä oli paljon ja vaikken laihtunutkaan, niin ilmeisesti viehätysvoimani oli silti tallella. Joo.
Turhaa siis miehiä varten laihduttaminen. TIEDÄN. Mutta jos on sinkku, niin paineet ovat aika kovat (varsinkin jos on ikäkriisi). Ei kukaan osta ruskeaa banaania, jos vieressä on keltainen. Mutta, sisältöhän ratkaisee, joten lopetan nyt tämän turhan lässytyksen.
Luin tänään yhtä älytöntä laihdutusblogia. Olen niin turhautunut, että suurin osa blogilistan laihdutusblogien pitäjistä luulee, että laihtuminen onnistuu vain nälkäkuurilla. Olin ihan järkyttynyt, kun yksi nuori nainen kertoi syövänsä alle 500 kaloria päivässä. Jos, kultarakas, miettisit vielä toisen kerran.. Olen hyvin pahoillani siitä, että terveet ihmiset hankkivat itselleen tahallaan syömishäiriön. Tästä kun ei pääse ikinä eroon. Eikä minun syömishäiriöni ole edes pahimmasta päästä.Saarnaan tuosta aiheesta ehkä myöhemmin. Loppuun tilitän vielä siitä, miten olen kadottanut intohimoni rakasta juoksuharrastustani kohtaan. Tiedän, että juokseminen on vain sen päässä, että pistän lenkkarit jalkaan ja lähden ovesta ulos.. mutta ensin pitäisi voittaa tahtojen taistelu itsensä kanssa. Ja unohtaa, miten kylmä ulkona on. Ja unohtaa laihtuminen ja juosta vain juoksemisen ilosta.
tiistai 3. marraskuuta 2009
Sairaana
Piti aloittaa juokseminen ja saleilu, mutta sen sijaan sainkin mahataudin ja makaan nyt toista päivää sängyssä. Hyvä puoli on se, ettei ole tehnyt mieli syödä herkkuja, huono puoli se, ettei ole mieli tehnyt syödä yhtään mitään. En ole eilisen klo 17 jälkeen pystynyt syömään laisinkaan. Kaikki tulee ulos. Mahalaukku on varmaan kananmunan kokoinen.
Aiheesta toiseen: jos kiinnostaa tietää syömishäiriöisen sielunmaisemasta enemmän, niin kannattaa lukea Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Se on aika pysäyttävä kirja. Välillä tuntui kuin Oksanen kirjoittaisi minun elämästäni sillä erotuksella, etten oksenna syömisiäni.
Aiheesta toiseen: jos kiinnostaa tietää syömishäiriöisen sielunmaisemasta enemmän, niin kannattaa lukea Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Se on aika pysäyttävä kirja. Välillä tuntui kuin Oksanen kirjoittaisi minun elämästäni sillä erotuksella, etten oksenna syömisiäni.
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
Häntä koipien välissä
Hei, olen Roosa.
Olen ruuan väärinkäyttäjä. Hetken aikaa jo luulin päässeeni eroon loputtomasta nälästäni, mutta viimeiset kaksi viikkoa olen syönyt holtittomasti joka päivä johtuen siitä, että hmm.. elämäntilanteessani tapahtui pieni, väliaikainen muutos, joka korjaantuu huomenna:) Aika sekavasti kerrottu, mutta en halua tilittää täällä asioita, jotka eivät liity syömishäiriööni. Tiedättekö, en ole edes käynyt juoksemassa yli kahteen viikkoon. Huh. Olo on sen mukainen. Odotan vaan, että pääsisin normaaliin päivärytmiini.
Turhaan riemuitsin siitä, että olen tervehtymässä. Ei saisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, nyt sen tiedän.
Olen tullut takaisin, en laihempana, en vähemmän sairaana, vaan häntä koipien välissä ja hieman häpeillen. Aloitin aikoinaan tauon sen takia, koska tuntui, että blogikirjoittelu vain pahensi syömistäni, mutta nyt olen niin pohjalla, ettei se tästä voi enää pahentua.
Katsotaan, mitä tapahtuu.
Olen ruuan väärinkäyttäjä. Hetken aikaa jo luulin päässeeni eroon loputtomasta nälästäni, mutta viimeiset kaksi viikkoa olen syönyt holtittomasti joka päivä johtuen siitä, että hmm.. elämäntilanteessani tapahtui pieni, väliaikainen muutos, joka korjaantuu huomenna:) Aika sekavasti kerrottu, mutta en halua tilittää täällä asioita, jotka eivät liity syömishäiriööni. Tiedättekö, en ole edes käynyt juoksemassa yli kahteen viikkoon. Huh. Olo on sen mukainen. Odotan vaan, että pääsisin normaaliin päivärytmiini.
Turhaan riemuitsin siitä, että olen tervehtymässä. Ei saisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, nyt sen tiedän.
Olen tullut takaisin, en laihempana, en vähemmän sairaana, vaan häntä koipien välissä ja hieman häpeillen. Aloitin aikoinaan tauon sen takia, koska tuntui, että blogikirjoittelu vain pahensi syömistäni, mutta nyt olen niin pohjalla, ettei se tästä voi enää pahentua.
Katsotaan, mitä tapahtuu.
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Kaikki on mahdollista
Asioita, joita olen oppinut vuosien varrella liittyen liialliseen syömiseen:
*Ahmimishäiriöstä voi päästä eroon vain lopettamalla ahmimisen ja syömällä kuitenkin riittävästi. Jos syö liian vähän, ahmimisesta ei pääse eroon ikinä! Nälkäisenä on liian helppo retkahtaa syömään liikaa. Vähintään peruskulutuksen verran pitäisi päivän aikana syödä. Itselläni peruskulutus on lähes 1500 kcal. Syömishäiriöni alkuaikoina söin noin 1000 kcal päivässä ja siitä ahmiminen oikeastaan varmaan alkoikin. Retkahtelin niukkaenergisen ruokavalioni takia herkkuihin aika ajoin, kunnes touhu karkasi lopullisesti lapasesta.
*Kannattaa syödä 5-6 kertaa päivässä, 2-3 tunnin välein. Tämä on niin tosi asia kuin vain voi olla. Vuosia luin laihdutusjuttuja, joissa toitotettiin, että pitää syödä välipaloja. Kuitenkin vasta viime vuonna ymmärsin niiden merkityksen. Verensokeri pysyy tasaisena koko päivän ajan, eikä missään vaiheessa tule sellaista älytöntä nälkää, joka aiheuttaa ahmimista.
*Kun tekee mieli ahmia, kannattaa miettiä oikeita syitä siihen. Onko ihan oikeasti vain nälkä? Että jos nyt syöt pari leipää tai raejuustoa, niin ahmimishimo loppuu siihen? Moni laihduttaja varmaan luulee kärsivänsä ahmimishäiriöstä, vaikka ahmimiskohtaukset johtuvatkin vain siitä, että syö liian vähän kulutukseen nähden.
*Jos ahmiminen johtuu tunteista, niin silloin kannattaa kertoa asiasta jollekin. Pidin itse vuosia syömiseni salassa. Nyt olen kertonut siitä avoimesti muutamalle ihmiselle, jotka ovat tunteneet minut koko ikäni. Puhuminen auttaa paljon.
*Tunnesyömisen syyt pitää selvittää. Muuten syömishäiriöstä ei pääse eroon ikinä. Todellisten syiden löytäminen ja myöntäminen on vaikeaa.
*Ahmimishimon tullessa pitää vain olla ja kivettää itsensä ja miettiä syitä, miksi haluan ahmia. Seuraavana päivänä voi olla onnellinen, kun eilen pystyi vastustamaan kiusausta. Yksi este on taas ylitetty.
*Parantuminen kestää pitkään ja on työn ja taistelun takana. Mutta se on mahdollista.
Itse olen parantumisen tiellä. Viimeinkin.
*Ahmimishäiriöstä voi päästä eroon vain lopettamalla ahmimisen ja syömällä kuitenkin riittävästi. Jos syö liian vähän, ahmimisesta ei pääse eroon ikinä! Nälkäisenä on liian helppo retkahtaa syömään liikaa. Vähintään peruskulutuksen verran pitäisi päivän aikana syödä. Itselläni peruskulutus on lähes 1500 kcal. Syömishäiriöni alkuaikoina söin noin 1000 kcal päivässä ja siitä ahmiminen oikeastaan varmaan alkoikin. Retkahtelin niukkaenergisen ruokavalioni takia herkkuihin aika ajoin, kunnes touhu karkasi lopullisesti lapasesta.
*Kannattaa syödä 5-6 kertaa päivässä, 2-3 tunnin välein. Tämä on niin tosi asia kuin vain voi olla. Vuosia luin laihdutusjuttuja, joissa toitotettiin, että pitää syödä välipaloja. Kuitenkin vasta viime vuonna ymmärsin niiden merkityksen. Verensokeri pysyy tasaisena koko päivän ajan, eikä missään vaiheessa tule sellaista älytöntä nälkää, joka aiheuttaa ahmimista.
*Kun tekee mieli ahmia, kannattaa miettiä oikeita syitä siihen. Onko ihan oikeasti vain nälkä? Että jos nyt syöt pari leipää tai raejuustoa, niin ahmimishimo loppuu siihen? Moni laihduttaja varmaan luulee kärsivänsä ahmimishäiriöstä, vaikka ahmimiskohtaukset johtuvatkin vain siitä, että syö liian vähän kulutukseen nähden.
*Jos ahmiminen johtuu tunteista, niin silloin kannattaa kertoa asiasta jollekin. Pidin itse vuosia syömiseni salassa. Nyt olen kertonut siitä avoimesti muutamalle ihmiselle, jotka ovat tunteneet minut koko ikäni. Puhuminen auttaa paljon.
*Tunnesyömisen syyt pitää selvittää. Muuten syömishäiriöstä ei pääse eroon ikinä. Todellisten syiden löytäminen ja myöntäminen on vaikeaa.
*Ahmimishimon tullessa pitää vain olla ja kivettää itsensä ja miettiä syitä, miksi haluan ahmia. Seuraavana päivänä voi olla onnellinen, kun eilen pystyi vastustamaan kiusausta. Yksi este on taas ylitetty.
*Parantuminen kestää pitkään ja on työn ja taistelun takana. Mutta se on mahdollista.
Itse olen parantumisen tiellä. Viimeinkin.
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
Olen ok(?)
Kävin heti aamusta juoksemassa 6 kilometriä. On ollut parempi fiilis kuin eilen, mutta silti tämä oma ruumiinmuoto jotenkin ahdistaa nyt enemmän kuin koskaan ennen. Täytyisi päästä eroon ulkonäkökeskeisestä ajattelusta. Miten voin olla niin eri ihminen nyt kuin viime viikolla? Peilit pitäisi kieltää tai minun pitäisi olla katsomatta niihin. Ihmiset olisivat varmaan paljon onnellisempia, jos eivät tietäisi, miltä näyttävät.
Jos selviän tästä viikosta ahmimatta, niin ensi viikko on huomattavasti helpompi. Näin luulisin. Joka viikko, jonka olen ahmimatta, myös laihtumista tapahtuu, joten parempi olisi käyttäytyä kuin normaalit ihmiset. Tuntuu kyllä tosi absurdilta, että voisin koskaan olla monta viikkoa ahmimatta. Melkein naurattaa tuollainen hullu ajatus!
Jos selviän tästä viikosta ahmimatta, niin ensi viikko on huomattavasti helpompi. Näin luulisin. Joka viikko, jonka olen ahmimatta, myös laihtumista tapahtuu, joten parempi olisi käyttäytyä kuin normaalit ihmiset. Tuntuu kyllä tosi absurdilta, että voisin koskaan olla monta viikkoa ahmimatta. Melkein naurattaa tuollainen hullu ajatus!
tiistai 8. syyskuuta 2009
Uutta yritystä
Sain vähän koottua itseäni. Siis sen verran, ettei enää ahdista. Ainakaan yhtä paljon kuin pari tuntia sitten. Yritän ajatella päivä kerrallaan, mutta väkisinkin tulee ajateltua tulevaisuutta. Ja tulevaisuudessa nimenomaan sitä, miten kurjaa on, kun en enää voi ahmia.
En halua päästää siitä irti. Ristiriitaista ajatella, etten halua luopua ahmimisesta, kun kuitenkin inhoan sitä ja sen vaikutuksia. Tai sehän tässä onkin se ongelma, kun en varsinaisesti vihaa ahmimista, vaan sen seurauksia. Itse ahmiminen on lohdullista ja tuo turvaa. Mutta tiedän, etten voi elää sen kanssa, koska saan sen myötä huonon olon ja mielen.
Minun täytyy kaikesta huolimatta katsoa tulevaisuuteen. Katson sinne toiveikkain mielin. En syö enää liikaa. En hae lohdutusta ruuasta. En katso mahaani, koska se herättää epätoivottuja tunteita, joita tukahdutan ruualla. Ajattelen aina kaksi, kolme, kolmetoista, kolmekymmentä kertaa ennen kuin syön jotain sellaista, jota yleensä syön vain silloin, kun haluan ahmia.
Olen nyt kompastunut kolmesti sen jälkeen, kun lupasin itselleni, että ahmiminen - se on loppu nyt. Nousen ylös, pudistelen vaatteitani ja katson eteenpäin. Siellä jossain kaukana, tunnelin päässä, on kai valoa. Vielä en sitä näe, mutta toivon, että jonakin päivänä se loistaa niin kirkkaasti, että sokaistun.
En halua päästää siitä irti. Ristiriitaista ajatella, etten halua luopua ahmimisesta, kun kuitenkin inhoan sitä ja sen vaikutuksia. Tai sehän tässä onkin se ongelma, kun en varsinaisesti vihaa ahmimista, vaan sen seurauksia. Itse ahmiminen on lohdullista ja tuo turvaa. Mutta tiedän, etten voi elää sen kanssa, koska saan sen myötä huonon olon ja mielen.Minun täytyy kaikesta huolimatta katsoa tulevaisuuteen. Katson sinne toiveikkain mielin. En syö enää liikaa. En hae lohdutusta ruuasta. En katso mahaani, koska se herättää epätoivottuja tunteita, joita tukahdutan ruualla. Ajattelen aina kaksi, kolme, kolmetoista, kolmekymmentä kertaa ennen kuin syön jotain sellaista, jota yleensä syön vain silloin, kun haluan ahmia.
Olen nyt kompastunut kolmesti sen jälkeen, kun lupasin itselleni, että ahmiminen - se on loppu nyt. Nousen ylös, pudistelen vaatteitani ja katson eteenpäin. Siellä jossain kaukana, tunnelin päässä, on kai valoa. Vielä en sitä näe, mutta toivon, että jonakin päivänä se loistaa niin kirkkaasti, että sokaistun.
Menetin mahdollisuuteni
Eilen ajattelin, että kyllä tämä tästä. Vaikka mokasin lauantaina ja sunnuntaina, voin tänään aloittaa alusta. Eilinen menikin hyvin, mutta tämä päivä.. Kun tulin kotiin, katsoin itseäni peilistä ja ajattelin, että milloin minusta on tullut tuonnäköinen? Mistä tuo maha on ilmestynyt? Sain kauhean ulkonäkökeskeisyyskohtauksen ja ajauduin pohtimaan, etten todellakaan tule koskaan laihtumaan. En enää pysty siihen, enkä varsinkaan sen takia, koska viime viikko oli se ainoa mahdollisuuteni parantua, enkä osannut olla ahmimatta. Viime viikolla melkein jo ajattelin, että ihan sama, vaikken laihdukaan, jos vain pystyn olemaan ahmimatta.
Nyt sitten ahmin sen takia, koska en ollut tyytyväinen siihen, miltä näytän.
Söin paketin Eloveena-välipalakeksejä, ei siis kovin paha ylilyönti. Mutta ahdistus ei helpota ja pelkään, että se jatkuu huomennakin. Ja sitä seuraavana päivänä ja sitä ja sitä... En halua katua sitä, etten taistellut tarpeeksi lauantaina. Joudunko katumaan sitä koko loppuelämäni? Sillä se voitontunne, jonka koin viime viikolla... en tiedä, saanko samanlaista tsemppausta aikaan enää koskaan.
Nyt sitten ahmin sen takia, koska en ollut tyytyväinen siihen, miltä näytän.
Söin paketin Eloveena-välipalakeksejä, ei siis kovin paha ylilyönti. Mutta ahdistus ei helpota ja pelkään, että se jatkuu huomennakin. Ja sitä seuraavana päivänä ja sitä ja sitä... En halua katua sitä, etten taistellut tarpeeksi lauantaina. Joudunko katumaan sitä koko loppuelämäni? Sillä se voitontunne, jonka koin viime viikolla... en tiedä, saanko samanlaista tsemppausta aikaan enää koskaan.
maanantai 7. syyskuuta 2009
Ei se mennyt niin kuin piti
Kuten salaa mielessäni pelkäsin, viikonloput ovat vaikeita. Viime lauantai ja sunnuntai osoittautuivat sitten tosi vaikeiksi. En jaksanut tsempata ja elämä ajautui taas tutuille raiteille. Seurueessasyöminen/seurassasyöminen, se on ihan hirveän vaikeaa. Silloin helposti menettää kontrollin, eikä osaa tunnistaa kylläisyydentunnetta, eikä toisaalta syytä, miksi jatkaa syömistä, vaikkei ole enää nälkä.
Tänä aamuna tuntui pahalta. Maha oli turvonnut ja kipeä. Nälkä ei meinannut tulla oikein millään, kun kaksi edellistä päivää oli tullut tankattua oikein kunnolla. Onneksi on maanantai. Maanantaisin kaiken saa aloittaa alusta. Tästä lähtien olen entistä tarkempi ruokailutilanteissa, enkä yritä vaientaa sitä pientä ääntä, joka kertoo kylläisyydentunteesta.
On todella vaikeaa opetella elämään siten, että tietää, ettei enää koskaan saa ahmia. Koska ahmiminen on ollut niin suuri turva. Ja koska siitä on tullut osittain tapa, siitä eroon pääseminen ei ole niin helppoa kuin luulisi.
Tuntuu, totta kai, takapakilta tuo viikonloppu! Viimeinkin olin tajunnut, mitä kaiken tämän takana on.. ja silti jatkan samaan malliin!!
Mutta elämä jatkuu siitä huolimatta. Onneksi, sillä rakastan elämää ja siksi aion parantua.
Tänä aamuna tuntui pahalta. Maha oli turvonnut ja kipeä. Nälkä ei meinannut tulla oikein millään, kun kaksi edellistä päivää oli tullut tankattua oikein kunnolla. Onneksi on maanantai. Maanantaisin kaiken saa aloittaa alusta. Tästä lähtien olen entistä tarkempi ruokailutilanteissa, enkä yritä vaientaa sitä pientä ääntä, joka kertoo kylläisyydentunteesta.
On todella vaikeaa opetella elämään siten, että tietää, ettei enää koskaan saa ahmia. Koska ahmiminen on ollut niin suuri turva. Ja koska siitä on tullut osittain tapa, siitä eroon pääseminen ei ole niin helppoa kuin luulisi.
Tuntuu, totta kai, takapakilta tuo viikonloppu! Viimeinkin olin tajunnut, mitä kaiken tämän takana on.. ja silti jatkan samaan malliin!!Mutta elämä jatkuu siitä huolimatta. Onneksi, sillä rakastan elämää ja siksi aion parantua.
perjantai 4. syyskuuta 2009
Välillä on vähän vaikeaa
Ymmärrettyäni syyt liialliseen syömiseeni, elämä on ollut hieman toisenlaista. Laihtuminen ei merkitse enää niin paljon kuin ennen, tärkeintä on pystyä tasapainoiseen elämään. Laihtuminen olisi tietysti ihan myönteinen asia, mutta jos sitä ei tapahdu, niin ei sitten. Tietysti tulen tästä laihtumaan, jos pystyn tosiaan hallitsemaan syömiseni, mutta laihempi olomuoto ei ole se tärkein asia. Tärkeintä on se, etten tukahduta enää tunteitani ruualla.
Vaikka olen viime lauantaista lähtien pystynyt hallitsemaan ruokaa, eikä ruoka minua, elämä ei ole silti ollut pelkästään ruusuilla tanssimista. Syömishäiriö kummittelee koko ajan jossain alitajunnassa. Siitä huolimatta, että olen keskittynyt tarkkaan kuuntelemaan omia tuntemuksiani, minun on välillä tehnyt ihan hirveästi mieli syödä liikaa. Tänään on ollut hankalia tilanteita. Pahinta tässä on se, että en tunnista niitä syitä, miksi haluan syödä. Olen ollut koko ajan kauhean levoton ja joku pahuuden henki sisimmässäni toitottaa, että minun pitäisi syödä, koska ilman ahmimista en koskaan enää voi olla täysin onnellinen.
Olen hakenut ruuasta lohtua niin kauan, että siitä irti pääseminen on ihan hirvittävän vaikeaa. Siksi osa minusta ajattelee edelleen, että vain ahmiminen on avain onneen. Mutta ei minun tarvitse olla tämän onnellisempi. Minun on hyvä juuri näin.
Vaikka olen viime lauantaista lähtien pystynyt hallitsemaan ruokaa, eikä ruoka minua, elämä ei ole silti ollut pelkästään ruusuilla tanssimista. Syömishäiriö kummittelee koko ajan jossain alitajunnassa. Siitä huolimatta, että olen keskittynyt tarkkaan kuuntelemaan omia tuntemuksiani, minun on välillä tehnyt ihan hirveästi mieli syödä liikaa. Tänään on ollut hankalia tilanteita. Pahinta tässä on se, että en tunnista niitä syitä, miksi haluan syödä. Olen ollut koko ajan kauhean levoton ja joku pahuuden henki sisimmässäni toitottaa, että minun pitäisi syödä, koska ilman ahmimista en koskaan enää voi olla täysin onnellinen.
Olen hakenut ruuasta lohtua niin kauan, että siitä irti pääseminen on ihan hirvittävän vaikeaa. Siksi osa minusta ajattelee edelleen, että vain ahmiminen on avain onneen. Mutta ei minun tarvitse olla tämän onnellisempi. Minun on hyvä juuri näin.
keskiviikko 2. syyskuuta 2009
Marjat ovat terveyspommeja
Syön paljon marjoja. Kuulun niihin harvoihin nuoriin ihmisiin, jotka poimivat itse marjansa (myönnän tosin, että olen saanut myös vähän apuja marjavarastojen kartuttamisessa).
En ymmärrä, miten marjastamisesta ei ole vielä tullut suurta muotivillitystä. Marjojen poimimisessa ja nauttimisessa kun yhdistyvät sekä huvi että hyöty eli liikunta ja marjojen suuri terveysvaikutus. Metsässä kävely on hyötyliikuntaa parhaimmillaan + metsässä on kaunista ja kivaa, joten mielikin virkistyy, ja itse marjat ovat hyvän makunsa lisäksi kuitu- ja vitamiinipitoisia ja myös vähäkalorisia.
Tällä viikolla olen syönyt aamupuuron ja iltapalaraejuuston kanssa tyrniä - runsaasti. Tyrni on varsinainen vitamiinipommi. Se sisältää esimerkiksi 10-20 kertaa enemmän C-vitamiinia kuin appelsiini. Suosittelen!
En ymmärrä, miten marjastamisesta ei ole vielä tullut suurta muotivillitystä. Marjojen poimimisessa ja nauttimisessa kun yhdistyvät sekä huvi että hyöty eli liikunta ja marjojen suuri terveysvaikutus. Metsässä kävely on hyötyliikuntaa parhaimmillaan + metsässä on kaunista ja kivaa, joten mielikin virkistyy, ja itse marjat ovat hyvän makunsa lisäksi kuitu- ja vitamiinipitoisia ja myös vähäkalorisia.
Tällä viikolla olen syönyt aamupuuron ja iltapalaraejuuston kanssa tyrniä - runsaasti. Tyrni on varsinainen vitamiinipommi. Se sisältää esimerkiksi 10-20 kertaa enemmän C-vitamiinia kuin appelsiini. Suosittelen!
tiistai 1. syyskuuta 2009
Matka tuntemattomaan
Tunteet ja syöminen-kirjan luettuani minun on ollut aika vapaata hengittää. Mainostan ihan estoitta kyseistä opusta, mutta se on todella lukemisen arvoinen! Olen miettinyt asioita pääni puhki ja tullut siihen tulokseen, että olen viimein ymmärtänyt jotain tärkeää. Sen, mistä kaikki johtuu.
Olen löytänyt syyn ongelmaani, mikä tietysti helpottaa, mutta samalla pelottaa se kivinen ja jyrkkä rinne, jota lähden nyt laskeutumaan. Matka alas on pitkä, mutta voi luoja, miten toivon, etten enää koskaan kompastu. Jos etenen rauhallisesti ja otan askeleen kerrallaan, selviydyn joskus pitkän, pitkän ajan päästä turvallisesti perille. Mutta kuten sanoin, matka on pitkä ja kivikkoinen. Tietysti olen peloissani. Tällä kertaa en kuitenkaan pelkää eniten liiallista syömistä, vaan niitä tilanteita, jotka joudun kohtaamaan ilman rakasta suojakilpeäni, ruokaa.
Voisin sanoa, että matkani kohti tuntematonta on alkanut, sillä en koko aikuisiällä ole elänyt tasapainossa ruuan kanssa. Enkä muista, miltä tuntui, kun elämä ei vielä pyörinyt syömisen ympärillä.
Olen löytänyt syyn ongelmaani, mikä tietysti helpottaa, mutta samalla pelottaa se kivinen ja jyrkkä rinne, jota lähden nyt laskeutumaan. Matka alas on pitkä, mutta voi luoja, miten toivon, etten enää koskaan kompastu. Jos etenen rauhallisesti ja otan askeleen kerrallaan, selviydyn joskus pitkän, pitkän ajan päästä turvallisesti perille. Mutta kuten sanoin, matka on pitkä ja kivikkoinen. Tietysti olen peloissani. Tällä kertaa en kuitenkaan pelkää eniten liiallista syömistä, vaan niitä tilanteita, jotka joudun kohtaamaan ilman rakasta suojakilpeäni, ruokaa.
Voisin sanoa, että matkani kohti tuntematonta on alkanut, sillä en koko aikuisiällä ole elänyt tasapainossa ruuan kanssa. Enkä muista, miltä tuntui, kun elämä ei vielä pyörinyt syömisen ympärillä.
maanantai 31. elokuuta 2009
Syöpöttelyä taltuttamassa
Sunnuntaina kokeilin ensimmäistä kertaa tätä kuuntelen itseäni sen sijaan, että ahmisin. Ahmimisolo nimittäin saapui sunnuntai-iltana luokseni.
Ahmimisesta kieltäytyminen ei ollut ihan helppoa. Oli hiuskarvan varassa, etten olisi luovuttanut. Tein kaappikierroksen, kun tuntui, etten kestä enää. Tuntui, että on ihan pakko syödä! Onneksi kaapeissa ei ollut mitään, mitä olisi tehnyt mieli. Harvoin olen kaappikierroksen jälkeen jättänyt ahmimatta. Jos ei ole muuta ruokaa ollut, olen syönyt sitten leipää mahan räjähtämiseen asti. Mutta eilen selvisin.
Mikä oli se tunne, että minun teki mieli tukahduttaa se ruualla? Jännitys.. ja myös stressi. Olen tosi kova jännittämään ja stressaan ihan pienistäkin asioista. Minulla on kauhea esiintymiskammo. En ymmärrä, miten voin yhä vieläkin kärsiä sellaisesta, vaikka olen elämässäni joutunut esiintymään sen verran, että luulisi, että se on jo ohi mennyttä aikaa. Jännitän yhtä paljon kuin esimerkiksi lukiossa, jolloin etsin vielä itseäni ja olin epävarma. En muista, miten tuohon aikaan selvisin äidinkielen puhekursseista. Ahmimista en kuitenkaan vielä silloin harrastanut. Ehkä vain annoin ahdistuneiden tunteiden tulla ja sillä sipuli.
Nykyään seuraavan päivän jännittävät tapahtumat olen yrittänyt edellisiltana unohtaa ruuan avulla. Tänään minulla oli jännittävä päivä ja siksi eilinen oli yhtä taistelua. Nyt tietysti tuntuu voittajalta, etten eilen ahminut. Mutta kyllä se oli lähellä. Oli tosi tuskallista, kun ei ollut mitään suojaa, millä saisi ajatukset edes hetkeksi pois seuraavasta päivästä. Piti vain antaa ahdistuksen tulla. Eikä siihen auttanut mikään. Tiesin, että minun täytyy nyt vain kieriskellä tässä ahdistuksessani, sillä olo helpottaa vasta seuraavana päivänä.
Tänään on tosiaan ollut helpompaa. Olen ollut aika onnellinen.. tai ei aika, vaan tosi onnellinen! On tehnyt mieli vain lähettää kaikille elämäni ihmisille tekstiviestejä, että vähänkö olette ihania, kun olette olemassa. Eikä tämä päivä nyt ole sen erikoisempi ollut kuin muutkaan päivät. Ehkä se kolmen päivän ahmimattomuus alkaa vain vaikuttaa siten, että alan nähdä elämän pitkästä aikaa jonkun muun kuin syömishäiriöisen silmin.
Ahmimisesta kieltäytyminen ei ollut ihan helppoa. Oli hiuskarvan varassa, etten olisi luovuttanut. Tein kaappikierroksen, kun tuntui, etten kestä enää. Tuntui, että on ihan pakko syödä! Onneksi kaapeissa ei ollut mitään, mitä olisi tehnyt mieli. Harvoin olen kaappikierroksen jälkeen jättänyt ahmimatta. Jos ei ole muuta ruokaa ollut, olen syönyt sitten leipää mahan räjähtämiseen asti. Mutta eilen selvisin.
Mikä oli se tunne, että minun teki mieli tukahduttaa se ruualla? Jännitys.. ja myös stressi. Olen tosi kova jännittämään ja stressaan ihan pienistäkin asioista. Minulla on kauhea esiintymiskammo. En ymmärrä, miten voin yhä vieläkin kärsiä sellaisesta, vaikka olen elämässäni joutunut esiintymään sen verran, että luulisi, että se on jo ohi mennyttä aikaa. Jännitän yhtä paljon kuin esimerkiksi lukiossa, jolloin etsin vielä itseäni ja olin epävarma. En muista, miten tuohon aikaan selvisin äidinkielen puhekursseista. Ahmimista en kuitenkaan vielä silloin harrastanut. Ehkä vain annoin ahdistuneiden tunteiden tulla ja sillä sipuli.
Nykyään seuraavan päivän jännittävät tapahtumat olen yrittänyt edellisiltana unohtaa ruuan avulla. Tänään minulla oli jännittävä päivä ja siksi eilinen oli yhtä taistelua. Nyt tietysti tuntuu voittajalta, etten eilen ahminut. Mutta kyllä se oli lähellä. Oli tosi tuskallista, kun ei ollut mitään suojaa, millä saisi ajatukset edes hetkeksi pois seuraavasta päivästä. Piti vain antaa ahdistuksen tulla. Eikä siihen auttanut mikään. Tiesin, että minun täytyy nyt vain kieriskellä tässä ahdistuksessani, sillä olo helpottaa vasta seuraavana päivänä.
Tänään on tosiaan ollut helpompaa. Olen ollut aika onnellinen.. tai ei aika, vaan tosi onnellinen! On tehnyt mieli vain lähettää kaikille elämäni ihmisille tekstiviestejä, että vähänkö olette ihania, kun olette olemassa. Eikä tämä päivä nyt ole sen erikoisempi ollut kuin muutkaan päivät. Ehkä se kolmen päivän ahmimattomuus alkaa vain vaikuttaa siten, että alan nähdä elämän pitkästä aikaa jonkun muun kuin syömishäiriöisen silmin.
sunnuntai 30. elokuuta 2009
Vielä Tunteet ja syöminen-kirjasta
Syömisriippuvuudesta on vaikea parantua, senhän jo tiesinkin.
Kuinka monesti olenkaan ihmetellyt, miksei laihduttaminen onnistu, vaikka tiedän kaiken ruuasta. Kunnes sitten muutama vuosi sitten myönsin itselleni, että minulla on syömishäiriö. Siksi en pysty syömään kohtuullisia määriä.
Kannattaa miettiä, johtuuko ahmiminen siitä, että ruokavalio on liian niukkaenerginen ja on siis oikeasti nälkä? Vai onko ahmimisen syyt jossain syvemmällä? Että vaikka on kylläinen, tekee silti mieli syödä?
Tässä koin ahaa-elämyksen:
Sillä aina, kun minulle on tullut ahmimisolo, minulla ei ole ollut nälkä. Olen halunnut tukahduttaa ruualla jotain, mitä en ole halunnut ajatella. Ja olen luullut, että ahmimisen voi taltuttaa sillä, jos ei kerkeä ajattelemaan ruokaa. Olen kirjoittanut paperille ylös monia kertoja muistutuksekseni itselleni, että "seuraavan kerran, kun tekee mieli ahmia mene lenkille, salille, lue kirjaa, katso leffaa jne.." En ole uskaltanut olla tekemättä mitään, koska olen pelännyt niitä tunteita, joita en ole halunnut tuolla hetkellä kokea. Ja nimenomaan minun olisi pitänyt vain olla ja kuulostella itseäni, eikä paeta ruokakaapille.
Pyrin siihen ihmisjoukkoon, joka uskaltaa kohdata pahan olon. Eikä pakene sitä.
lauantai 29. elokuuta 2009
Se oli kaikkea muuta kuin taivaallista
En enää ikinä pidä kahden viikon taukoa juoksemisesta. Ja jos pidänkin, niin en heti tauon jälkeen lähde juoksemaan 39 kilometriä. Korkeintaan 21 km, koska se on vielä ihan kiva matka.
Ensimmäiset 15 km tuntuivat erittäin nautittavilta. Juoksu kulki hyvin ja elämä oli ihanaa. Mutta sitten helvetti pääsi irti. Välillä en tuntenut jalkojani ollenkaan, mutta onneksi se oli vielä tässä vaiheessa toistaiseksi ohimenevää. Olin vähän huolissani, sillä yleensä tuo tunne tulee vasta kolmenkympin jälkeen. Juoksutauko, siitähän se johtui. Jalat eivät olleet pitkään aikaan saaneet kokea tällaista rasitusta. Pahiten sattui nilkkoihin. Alamäet olivat täyttä tuskaa. Silloinhan nilkka joutuu kaikkein kovimpaan rasitukseen, kun se väkisinkin heiluu ulkosivulle ja kun jalka tömähtää maahan, nilkka saa aika kovan tällin, koska alamäessä mennään kovempaa kuin tasaisella tai ylämäessä. Onneksi ehdin vielä ennen maratoonia tehdä nilkkoja vahvistavia liikkeitä.
Oikeastaan juoksu ei vielä viidestätoista kilometristä eteenpäin ollut ihan täyttä helvettiä, se oli vain vähemmän kivaa. Todellinen tuskien taival alkoi, kun olin juossut 28 kilometriä. Ennen maratoonia kannattaa juosta ainakin se 30 kilometriä, että saa vähän vihiä, mitä tuleman pitää. Mutta se ei kerro koko totuutta. Se on vain pintaraapaisu siitä, miten hirveät ovat viimeiset 12 km.
En muistanutkaan, miten kauheaa tämä on. Juoksu oli kaikkea muuta kuin nautittavaa. Nilkkoja poltteli, oikea jalka tuntui puutuneen kokonaan ja polveenkin sattui. Piti välillä katsoa jalkoja, kun en ollut varma, että liikkuvatko ne. En tuntenut niitä.
Ensimmäisen energiatankkauksen tein 28 km:n kohdalla. Ai, että rusinat maistuivat hyviltä! Parasta tuossa hetkessä oli, että sain edes vähäksi aikaa jotain muuta ajattelemisen aihetta kuin kamalalta tuntuva juoksu. Energiavarastot eivät päässeet ehtymään ja vesikin riitti juuri ja juuri, että nuo asiat sentään olivat kunnossa.
Viimeiset kilometrit olivat ihan hirveitä. Minusta ei kyllä näe sitä, että tuntuuko pahalta vai ei, koska pidän ryhdin suorana ja jatkan tasaista askellusta, vaikka mikä olisi. Eteneminen hidastuu huomattavasti, jos juoksee kroppa kaksinkerroin tai kaatuva puu-asennossa. Niitäkin on nähty. Että vaikka pahalta tuntuu, kannattaa säilyttää normaalijuoksuasento.
Loppumatkasta meinasi tulla jo oksennus ja vähän pyörryttikin. Olisi tehnyt niin mieli kävellä, mutta en olisi antanut sitä koskaan itselleni anteeksi. Se olisi ollut luovuttamista. Sitä paitsi kävely on vaarallista, on tosi vaikea lähteä juoksemaan taas, jos välillä kävelee.
Juoksun jälkeen tuli itku. Kipu ja väsymys sekä samalla suuri helpotus, että lenkki on viimein ohi, aiheuttivat sen, että tunteet tulivat pintaan. Ja minuutti tämän jälkeen tuli se kuuluisa hyväolo. Vaikka lenkin aikana manasin, että tämä on niin sieltä jostain kuin voi olla, enkä enää koskaan juokse vastaavaa matkaa, niin kuitenkin jo pari minuuttia juoksun jälkeen olin jo toisella mielellä.
Kun suihkuun mennessä aloin ottaa sukkaa pois, huomasin vähemmän miellyttävän yllätyksen jalassani. Jalkaterän sisäreunaan oli muodostunut jättimäinen, noin kahden sentin pituinen ja levyinen pullea, mustikanpunainen rakko. Se oli kerännyt verta ja en nyt viitsi alkaa puhkomaan sitä, koska sitten rakko häviää hitaasti ja jalka paranee vielä hitaammin. Odotan, että josko se vähän laskeutuisi tuosta ja laitan sitten rakkolaastarin. Tarinan opetus: Vaikka on kuinka hyvät lenkkarit, mutta kun juoksee tarpeeksi pitkiä matkoja, niin rakkoja vain tulee. Sille ei voi mitään.
Ensimmäiset 15 km tuntuivat erittäin nautittavilta. Juoksu kulki hyvin ja elämä oli ihanaa. Mutta sitten helvetti pääsi irti. Välillä en tuntenut jalkojani ollenkaan, mutta onneksi se oli vielä tässä vaiheessa toistaiseksi ohimenevää. Olin vähän huolissani, sillä yleensä tuo tunne tulee vasta kolmenkympin jälkeen. Juoksutauko, siitähän se johtui. Jalat eivät olleet pitkään aikaan saaneet kokea tällaista rasitusta. Pahiten sattui nilkkoihin. Alamäet olivat täyttä tuskaa. Silloinhan nilkka joutuu kaikkein kovimpaan rasitukseen, kun se väkisinkin heiluu ulkosivulle ja kun jalka tömähtää maahan, nilkka saa aika kovan tällin, koska alamäessä mennään kovempaa kuin tasaisella tai ylämäessä. Onneksi ehdin vielä ennen maratoonia tehdä nilkkoja vahvistavia liikkeitä.
Oikeastaan juoksu ei vielä viidestätoista kilometristä eteenpäin ollut ihan täyttä helvettiä, se oli vain vähemmän kivaa. Todellinen tuskien taival alkoi, kun olin juossut 28 kilometriä. Ennen maratoonia kannattaa juosta ainakin se 30 kilometriä, että saa vähän vihiä, mitä tuleman pitää. Mutta se ei kerro koko totuutta. Se on vain pintaraapaisu siitä, miten hirveät ovat viimeiset 12 km.En muistanutkaan, miten kauheaa tämä on. Juoksu oli kaikkea muuta kuin nautittavaa. Nilkkoja poltteli, oikea jalka tuntui puutuneen kokonaan ja polveenkin sattui. Piti välillä katsoa jalkoja, kun en ollut varma, että liikkuvatko ne. En tuntenut niitä.
Ensimmäisen energiatankkauksen tein 28 km:n kohdalla. Ai, että rusinat maistuivat hyviltä! Parasta tuossa hetkessä oli, että sain edes vähäksi aikaa jotain muuta ajattelemisen aihetta kuin kamalalta tuntuva juoksu. Energiavarastot eivät päässeet ehtymään ja vesikin riitti juuri ja juuri, että nuo asiat sentään olivat kunnossa.Viimeiset kilometrit olivat ihan hirveitä. Minusta ei kyllä näe sitä, että tuntuuko pahalta vai ei, koska pidän ryhdin suorana ja jatkan tasaista askellusta, vaikka mikä olisi. Eteneminen hidastuu huomattavasti, jos juoksee kroppa kaksinkerroin tai kaatuva puu-asennossa. Niitäkin on nähty. Että vaikka pahalta tuntuu, kannattaa säilyttää normaalijuoksuasento.
Loppumatkasta meinasi tulla jo oksennus ja vähän pyörryttikin. Olisi tehnyt niin mieli kävellä, mutta en olisi antanut sitä koskaan itselleni anteeksi. Se olisi ollut luovuttamista. Sitä paitsi kävely on vaarallista, on tosi vaikea lähteä juoksemaan taas, jos välillä kävelee.
Juoksun jälkeen tuli itku. Kipu ja väsymys sekä samalla suuri helpotus, että lenkki on viimein ohi, aiheuttivat sen, että tunteet tulivat pintaan. Ja minuutti tämän jälkeen tuli se kuuluisa hyväolo. Vaikka lenkin aikana manasin, että tämä on niin sieltä jostain kuin voi olla, enkä enää koskaan juokse vastaavaa matkaa, niin kuitenkin jo pari minuuttia juoksun jälkeen olin jo toisella mielellä.Kun suihkuun mennessä aloin ottaa sukkaa pois, huomasin vähemmän miellyttävän yllätyksen jalassani. Jalkaterän sisäreunaan oli muodostunut jättimäinen, noin kahden sentin pituinen ja levyinen pullea, mustikanpunainen rakko. Se oli kerännyt verta ja en nyt viitsi alkaa puhkomaan sitä, koska sitten rakko häviää hitaasti ja jalka paranee vielä hitaammin. Odotan, että josko se vähän laskeutuisi tuosta ja laitan sitten rakkolaastarin. Tarinan opetus: Vaikka on kuinka hyvät lenkkarit, mutta kun juoksee tarpeeksi pitkiä matkoja, niin rakkoja vain tulee. Sille ei voi mitään.
perjantai 28. elokuuta 2009
Maratoonin kenraali
Juoksukuntoni on arvoitus itsellenikin. Edellinen ja sitä edellinen viikko menivät tyystin lepäilyksi juoksun saralla. Tällä viikolla olen juossut yhteensä kymmenen kilometriä, olen tehnyt viikon aikana siis kaksi lenkkiä. Kuulostaapa säälittävältä! Koko kesän ja kevään olen kuitenkin juossut vähintään 50 km/viikko.
Mutta maratooni lähestyy ja haluan juosta lähes maratoonin pituisen matkan ennen h-hetkeä. Ja aion tehdä sen huomenna. Reitti, jonka juoksen, on pituudeltaan 39 kilometriä.
Ensimmäistä kertaa sitten ensimmäisen maratoonini minua pelottaa lähteä juoksemaan sen takia, koska pelkään, etten jaksa koko matkaa, kun olen kaksi viikkoa tässä vain lahnaillut. Pelkään, että joudun kävelemään ja soittamaan matkalta, että tulisitko hakemaan, mä en jaksa enää.. Mutta noin tuskin tapahtuu, koska 1.) en ota puhelinta mukaan (ei se mahdu, heh), 2.) en koskaan luovuta, mieluummin vaikka matelen puolikuolleena lopunmatkaa. Sisulla, perhana!
Että ihan mielenkiinnolla lähden kokeilemaan. Periaatteessa juoksukunto ei rapistu kahdessa viikossa. Olen juossut tänä vuonna enemmän kuin ikinä, joten kyllä tuon 39 km pitäisi olla ihan helppo lenkki. Pelko on enemmän siinä, että riittääkö henkinen kantti.
Mutta, kyllä se riittää! Odotan jo innoissani huomisaamua. Niitä endorfiinejä ja lentämisentunnetta, jos juoksu siis kulkee niin hyvin kuin toivon sen kulkevan. Ja hitot, vaikkei kulkisikaan! Ainakin loppupäivä ja seuraava päivä ovat parhaita päiviä maailmassa, koska hyväolo vain säilyy ja säilyy. Ja sitten loppupäivän voi lauantaina kuluttaa leffoja katsellessa ja vattuja syödessä, koska mitään muuta ei oikein jaksaisi tehdäkään. Jes. Parasta!
Mutta maratooni lähestyy ja haluan juosta lähes maratoonin pituisen matkan ennen h-hetkeä. Ja aion tehdä sen huomenna. Reitti, jonka juoksen, on pituudeltaan 39 kilometriä.
Ensimmäistä kertaa sitten ensimmäisen maratoonini minua pelottaa lähteä juoksemaan sen takia, koska pelkään, etten jaksa koko matkaa, kun olen kaksi viikkoa tässä vain lahnaillut. Pelkään, että joudun kävelemään ja soittamaan matkalta, että tulisitko hakemaan, mä en jaksa enää.. Mutta noin tuskin tapahtuu, koska 1.) en ota puhelinta mukaan (ei se mahdu, heh), 2.) en koskaan luovuta, mieluummin vaikka matelen puolikuolleena lopunmatkaa. Sisulla, perhana!Että ihan mielenkiinnolla lähden kokeilemaan. Periaatteessa juoksukunto ei rapistu kahdessa viikossa. Olen juossut tänä vuonna enemmän kuin ikinä, joten kyllä tuon 39 km pitäisi olla ihan helppo lenkki. Pelko on enemmän siinä, että riittääkö henkinen kantti.
Mutta, kyllä se riittää! Odotan jo innoissani huomisaamua. Niitä endorfiinejä ja lentämisentunnetta, jos juoksu siis kulkee niin hyvin kuin toivon sen kulkevan. Ja hitot, vaikkei kulkisikaan! Ainakin loppupäivä ja seuraava päivä ovat parhaita päiviä maailmassa, koska hyväolo vain säilyy ja säilyy. Ja sitten loppupäivän voi lauantaina kuluttaa leffoja katsellessa ja vattuja syödessä, koska mitään muuta ei oikein jaksaisi tehdäkään. Jes. Parasta!
torstai 27. elokuuta 2009
Jauhantaa Sportista
Olinkin jo ehtinyt vähän kaivata Sporttia. Lopetin Kuntoplussan tilauksen alkuvuonna ja siirryin Sportiin, koska Kunto+ oli aika surkea tekele. Parasta olivat ne tilaajalahjat, mutta muuten se oli pelkkiä ruokaohjeita ja laihtumisohjeita. Sportissa on paljon muutakin tai ainakin joskus on ollut. Uusin numero tosin on aika kuivakka.
Jotenkin eksyn aina ensimmäisellä lukukerralla ensin Rakas päiväkirja-palstaan. Luulen, että haluan tahallani kokea ärtymystä. Rakas päiväkirja-osuudessa joku julkisuuden henkilö kertoo, mitä on viikon aikana pistänyt suuhunsa.
Uusimmassa numerossa se on Suvi Miinala.
(Vai Tiilikainen? No, mikä lie.) Mutta syy, miksi kyseinen palsta herättää ärtymystä, on siinä, että kaikki nämä julkkikset syövät ihan liian vähän. Suvi Miinalakin on lähemmäs 180 cm pitkä ja pelkkä lepokulutus on 1500 kcal, niin hän syö ehkä 1000 kaloria. Tässä näette:
Voi että minua ihmetyttää tällainen itsetuho-ruokavalio. Tai ookoo, jos haluaa menettää kaikki loputkin lihakset ja terveyden... Omapahan on ongelmansa. Mutta kaipa, jos on koko elämänsä nähnyt nälkää (kun ex-missi kerran on), niin ei ehkä tajua, että väsymys ja huono olo johtuu liian vähäisestä syömisestä. Laihana voi pysyä (ja pysyykin todennäköisemmin) jos syö tarpeeksi.
Tämän takia pidän Sportista (ja luulen, että myös pakkotoisto.comin punttimimmit pitävät myös):
Tällaisia viisauden sanoja saa harvemmin lukea naistenlehdistä. Tervehenkinen lehti kaikinpuolin muutenkin. Ellei mukaanlueta tuota julkkisten ruokavalio-palstaa. Tosin siinäkin ravitsemusterapeutti aina analysoi ruokapäiväkirjan ja kehottaa näitä missejä syömään lisää.
Jep. Tämän avautumisen jälkeen onkin hyvä valmistautua leffailtaan (joka katsotaan videotykiltä, jee. Tahtoo oman videotykin!) Leffana on kaikkia elämää suurempia elokuvia suurempi elokuva eli:
Itken jo nyt.
Jotenkin eksyn aina ensimmäisellä lukukerralla ensin Rakas päiväkirja-palstaan. Luulen, että haluan tahallani kokea ärtymystä. Rakas päiväkirja-osuudessa joku julkisuuden henkilö kertoo, mitä on viikon aikana pistänyt suuhunsa.
Uusimmassa numerossa se on Suvi Miinala.
(Vai Tiilikainen? No, mikä lie.) Mutta syy, miksi kyseinen palsta herättää ärtymystä, on siinä, että kaikki nämä julkkikset syövät ihan liian vähän. Suvi Miinalakin on lähemmäs 180 cm pitkä ja pelkkä lepokulutus on 1500 kcal, niin hän syö ehkä 1000 kaloria. Tässä näette:
Voi että minua ihmetyttää tällainen itsetuho-ruokavalio. Tai ookoo, jos haluaa menettää kaikki loputkin lihakset ja terveyden... Omapahan on ongelmansa. Mutta kaipa, jos on koko elämänsä nähnyt nälkää (kun ex-missi kerran on), niin ei ehkä tajua, että väsymys ja huono olo johtuu liian vähäisestä syömisestä. Laihana voi pysyä (ja pysyykin todennäköisemmin) jos syö tarpeeksi.Tämän takia pidän Sportista (ja luulen, että myös pakkotoisto.comin punttimimmit pitävät myös):
Tällaisia viisauden sanoja saa harvemmin lukea naistenlehdistä. Tervehenkinen lehti kaikinpuolin muutenkin. Ellei mukaanlueta tuota julkkisten ruokavalio-palstaa. Tosin siinäkin ravitsemusterapeutti aina analysoi ruokapäiväkirjan ja kehottaa näitä missejä syömään lisää.Jep. Tämän avautumisen jälkeen onkin hyvä valmistautua leffailtaan (joka katsotaan videotykiltä, jee. Tahtoo oman videotykin!) Leffana on kaikkia elämää suurempia elokuvia suurempi elokuva eli:
Itken jo nyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
