Missä vielä on vihreä sammalmatto

Haluaisin olla yhä pieni lapsi. Karhunpentu. Saisin myllertää metsässä, kääntää sammalet ylösalas ja juosta pitkin korpia vain juoksemisen ilosta. Ilman paineita, tavoittelematta hyvää oloa, laihempaa olemusta, parempaa itsekunnioitusta. Juosta vain siksi, koska se on mukavaa. Miten yksinkertaista voi elämä lapsena ollakaan!

Ja kun leikkien päätteeksi saavuin illalla kotiin, karhunpesään, äitikarhu peitteli minut nukkumaan ja luki iltasadun. Pesässä kaikki oli turvallista. Karhunpentuna oli hyvä olla.

Mikä meni pieleen, kun täytin 19? Pelkäsinkö irrottaa otteeni? Lähteä turvallisesta karhunpesästä katsomaan maailmaa. Totta kai halusin aikuistua ja perustaa oman pesän, mutta jossain sisimmässäni olin yhä vielä pentu, joka ei ollut valmis tähän kaikkeen. Enkä tiedä, olenko vieläkään, vaikka aikakarhu olenkin ja omillani tietysti elän. En tosissani haluaisi mikään Peter Pan olla, mutta joku pieni osa minussa aina silloin tällöin haikailee niitä lapsuusaikoja, kun kaikki oli hyvin.

Se johtuu siitä, etten ole aikuisena ollut terve syömisestä. Ja kun haluan muistella syömishäiriötöntä elämää, muistot vievät minut, totta kai, aikaan, jolloin ongelmia ruuan kanssa ei ollut. Eli aikaan ennen kuin täytin 19 vuotta, jonka jälkeen en ole ollut entiseni.

Ne ensimmäiset vuodet, jotka elin itsenäisesti, olivat ruuan suhteen sekavaa aikaa. Söin liian vähän. Halusin laihtua, söin vähän ja siksi aina toisinaan ratkesin ahmimaan, kun en kerta kaikkiaan kestänyt sitä hillitöntä nälkää. Kun sitten jossain vaiheessa ymmärsin alkaa syödä enemmän, ahmimiskohtaukset jatkuivat silti, sillä olin huomannut, että syöminen auttaa nälän lisäksi kaikkiin muihinkin ongelmiin. Kuten turvattomuudentunteeseen, jännitykseen, ahdistukseen, pettymyksiin, suruun, ikävään..

Syömällä palaan vuosien takaiseen aikaan ja siihen tuttuun karhunpesään, jossa ei tarvinnut tuntea huolia. Palaan aikaan, jota ei enää ole, koska en kestä kylmää ja kovaa maailmaa, jossa karhunpesät on poljettu maahan aikapäiviä sitten.