Syöminen tosiaan tapahtui esiintymisten takia. Turhaan taas jännitin, kaikki meni hyvin. Tänään pienessä mielessäni vertasin ahmimista ja esiintymisjännitystä:
Ennen esiintymistä ja ahmimista tunne on jossain määrin samanlainen, ahdistusta ja levottomuutta on ilmassa.Esiintymisen ensimmäiset minuutit ovat kauheita, henki salpautuu. Ainoa ajatus, mikä päässä liikkuu, on se, kuinka tilanteesta pääsisi mahdollisimman nopeasti pois. Mutta kun esiintymisjännitys laukeaa, ei jännitä enää tippaakaan. Ahdistus ja pakokauhu katoavat ja tulee samanlainen kaikkivoipaisuuden tunne kuin pitkillä juoksulenkeillä. Sen jälkeen voisi hetken aikaa esiintyä ikuisesti. Jännityksen kadotessa esiintymisestä oikein nauttii. Sillä hetkellä ei voi kertakaikkiaan ymmärtää, miksi sitä piti niin hirveästi pelätä.
Ahmimisessa parhaita hetkiä ovat juuri ensimmäiset minuutit. Kun mahalaukku on vielä kohtalaisen tyhjä, eikä makuaisti ole turtunut kaikkiin ihaniin herkkuihin. Ensimmäinen suupala suklaata on parasta maailmassa, kuinka hyvää se onkaan! Toinen suupala ei sitten ole enää niin hyvää ja kolmas suupala ei totta puhuen maistu enää millekään. Sitä vain hakee sitä samaa ihanuuden tunnetta kuin ensimmäisen palan aikana, mutta turhaan.
Mitä kauemmin syöminen jatkuu, sitä pahemmalta tuntuu. Syömistä tapahtuu normaalisti ähkyyn asti. Sitten onkin kurjaa seuraavaan päivään saakka, sillä maha pysyy täytenä tosi kauan! Yleensä jätän ahmimista seuraavana päivänä aamupalan syömättä, koska ei vain ole nälkä. Nälkä tulee joskus puolenpäivän aikaan, kuten tänään tapahtui.Tänään olen juossut ja elänyt tasapainoisesti. Lukuunottamatta sitä, etten syönyt aamiaista. Eiköhän tällä linjalla mennä taas ainakin perjantaihin saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti