Olen löytänyt syyn ongelmaani, mikä tietysti helpottaa, mutta samalla pelottaa se kivinen ja jyrkkä rinne, jota lähden nyt laskeutumaan. Matka alas on pitkä, mutta voi luoja, miten toivon, etten enää koskaan kompastu. Jos etenen rauhallisesti ja otan askeleen kerrallaan, selviydyn joskus pitkän, pitkän ajan päästä turvallisesti perille. Mutta kuten sanoin, matka on pitkä ja kivikkoinen. Tietysti olen peloissani. Tällä kertaa en kuitenkaan pelkää eniten liiallista syömistä, vaan niitä tilanteita, jotka joudun kohtaamaan ilman rakasta suojakilpeäni, ruokaa.
Voisin sanoa, että matkani kohti tuntematonta on alkanut, sillä en koko aikuisiällä ole elänyt tasapainossa ruuan kanssa. Enkä muista, miltä tuntui, kun elämä ei vielä pyörinyt syömisen ympärillä.

1 kommentti:
Muistan että lapsuudessa syötiin silloin kun äiti oli tehnyt ruoan valmiiksi. Itse ei tarvinnut huolehtia syömisestä..
Me pystytään tähän yhdessä! Aivan varmasti, katse tulevaisuuteen! :)
Lähetä kommentti