Torstaina ahmin menemään ja tänään olen tehnyt sitä myös, mutta en ole maani myynyt. Minä tiedän, että voin selvitä tästä voittajana. Voittajaksi en kuitenkaan pääse, jos en osaa antaa anteeksi itselleni. Ahmiminen ei voi loppua seinään. Olen osittain sallinut sen, että kerran viikossa saan horjua, jos siltä tuntuu. Ok, tällä viikolla olen horjunut kahdesti, mutta ei siihenkään kuole.
Yritän tosissani päästä siitä "retkahtaminen on maailmanloppu"-ajattelusta. Kiitos niiden parjaamieni laihdutusblogien, olen pyrkinyt olemaan armollisempi itselleni. Siksi olen ollut myös hurjan onnellinen, huolimatta ylisyönnistä.
Joskus haaveilin siitä, että vitsi, kun pystyisin syömään herkkuja vain kahden viikon välein. Vain kaksi kertaa kuussa. Noina kahtena päivänä saisin syödä niin paljon kuin haluan. Luettuani Suklaahirviön blogia, tajusin, että mieluummin kannattaa pyrkiä ahmimisesta kokonaan pois. Herkkupäivät eivät kuitenkaan poista ongelmia ahmimisen taustalla.
Pidän Suklaahirviön blogista paljon. Hänellä on mielenkiintoisia ajatuksia elämästä ja vaikka hän ahmii vain pari kertaa kuussa, tunnistan hänen syömiskäyttäytymisessään jotain samoja piirteitä kuin mitä itsellänikin on.
Katson hyvin luottavaisin mielin tulevaisuuteen. Kyse ei ole toivosta, eikä uskosta, vaan tahdosta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti