Se oli kaikkea muuta kuin taivaallista

En enää ikinä pidä kahden viikon taukoa juoksemisesta. Ja jos pidänkin, niin en heti tauon jälkeen lähde juoksemaan 39 kilometriä. Korkeintaan 21 km, koska se on vielä ihan kiva matka.
Ensimmäiset 15 km tuntuivat erittäin nautittavilta. Juoksu kulki hyvin ja elämä oli ihanaa. Mutta sitten helvetti pääsi irti. Välillä en tuntenut jalkojani ollenkaan, mutta onneksi se oli vielä tässä vaiheessa toistaiseksi ohimenevää. Olin vähän huolissani, sillä yleensä tuo tunne tulee vasta kolmenkympin jälkeen. Juoksutauko, siitähän se johtui. Jalat eivät olleet pitkään aikaan saaneet kokea tällaista rasitusta. Pahiten sattui nilkkoihin. Alamäet olivat täyttä tuskaa. Silloinhan nilkka joutuu kaikkein kovimpaan rasitukseen, kun se väkisinkin heiluu ulkosivulle ja kun jalka tömähtää maahan, nilkka saa aika kovan tällin, koska alamäessä mennään kovempaa kuin tasaisella tai ylämäessä. Onneksi ehdin vielä ennen maratoonia tehdä nilkkoja vahvistavia liikkeitä.
Oikeastaan juoksu ei vielä viidestätoista kilometristä eteenpäin ollut ihan täyttä helvettiä, se oli vain vähemmän kivaa. Todellinen tuskien taival alkoi, kun olin juossut 28 kilometriä. Ennen maratoonia kannattaa juosta ainakin se 30 kilometriä, että saa vähän vihiä, mitä tuleman pitää. Mutta se ei kerro koko totuutta. Se on vain pintaraapaisu siitä, miten hirveät ovat viimeiset 12 km.

En muistanutkaan, miten kauheaa tämä on. Juoksu oli kaikkea muuta kuin nautittavaa. Nilkkoja poltteli, oikea jalka tuntui puutuneen kokonaan ja polveenkin sattui. Piti välillä katsoa jalkoja, kun en ollut varma, että liikkuvatko ne. En tuntenut niitä.
Ensimmäisen energiatankkauksen tein 28 km:n kohdalla. Ai, että rusinat maistuivat hyviltä! Parasta tuossa hetkessä oli, että sain edes vähäksi aikaa jotain muuta ajattelemisen aihetta kuin kamalalta tuntuva juoksu. Energiavarastot eivät päässeet ehtymään ja vesikin riitti juuri ja juuri, että nuo asiat sentään olivat kunnossa.

Viimeiset kilometrit olivat ihan hirveitä. Minusta ei kyllä näe sitä, että tuntuuko pahalta vai ei, koska pidän ryhdin suorana ja jatkan tasaista askellusta, vaikka mikä olisi. Eteneminen hidastuu huomattavasti, jos juoksee kroppa kaksinkerroin tai kaatuva puu-asennossa. Niitäkin on nähty. Että vaikka pahalta tuntuu, kannattaa säilyttää normaalijuoksuasento.

Loppumatkasta meinasi tulla jo oksennus ja vähän pyörryttikin. Olisi tehnyt niin mieli kävellä, mutta en olisi antanut sitä koskaan itselleni anteeksi. Se olisi ollut luovuttamista. Sitä paitsi kävely on vaarallista, on tosi vaikea lähteä juoksemaan taas, jos välillä kävelee.
Juoksun jälkeen tuli itku. Kipu ja väsymys sekä samalla suuri helpotus, että lenkki on viimein ohi, aiheuttivat sen, että tunteet tulivat pintaan. Ja minuutti tämän jälkeen tuli se kuuluisa hyväolo. Vaikka lenkin aikana manasin, että tämä on niin sieltä jostain kuin voi olla, enkä enää koskaan juokse vastaavaa matkaa, niin kuitenkin jo pari minuuttia juoksun jälkeen olin jo toisella mielellä.

Kun suihkuun mennessä aloin ottaa sukkaa pois, huomasin vähemmän miellyttävän yllätyksen jalassani. Jalkaterän sisäreunaan oli muodostunut jättimäinen, noin kahden sentin pituinen ja levyinen pullea, mustikanpunainen rakko. Se oli kerännyt verta ja en nyt viitsi alkaa puhkomaan sitä, koska sitten rakko häviää hitaasti ja jalka paranee vielä hitaammin. Odotan, että josko se vähän laskeutuisi tuosta ja laitan sitten rakkolaastarin. Tarinan opetus: Vaikka on kuinka hyvät lenkkarit, mutta kun juoksee tarpeeksi pitkiä matkoja, niin rakkoja vain tulee. Sille ei voi mitään.