"Mikään ei ole arvokkaampaa kuin tämä päivä"

Herkkuhimotilanne: 10 minuuttia sitten tuli himo, mutta niin lievä, että ystäväni Proteiini Patukka hiljensi sen. Himo johtui siitä, etten ole koko päivänä ehtinyt käydä lenkillä ja nyt olen siihen liian väsynyt, joten tuli se kuuluisa millään-ei-ole-mitään-väliä-olo. Tällä kertaa himon sammutti banaaninmakuinen patukka. Ah, se oli niin hyvää.

Eilisen avautumisen myötä yritin lukea oman blogini juttuja kuin ne eivät olisi itseni kirjoittamia. Ja pöljiä tarinaturinoita sieltä kyllä löytyi, voihan viehe sentään.

Kiinnitin erityistä huomiota hätään. Monesti (joka kerta) olen hätäillyt viikonlopun saapumista ja sitä, miten nyt saankaan pidettyä itseni kurissa. Ja retkahtaminen on ollut synti ja häpeä. Retkahtaminen tosiaan ON synti ja häpeä, jos sitä tapahtuu enemmän kuin yhtenä päivänä viikossa. Mutta yksi päivä sinne tai tänne! Mitä väliä sillä on näiden kaikkien muiden päivien joukossa, jotka olen ahminut.

Elän liikaa tulevia päiviä ja liian vähän tätä päivää. Tosin viime viikonloppuna saavutin yhden päivän ajan aika hyvin sen tämän päivän elämisen. Viime lauantai oli täydellinen päivä. Se on saavutettavissa jälleen.

Sillä, ettei stressaa turhia.
..ettei hätäile ja pelkää kohtauksen saapumista..
..ettei aliarvioi ahmija-minää eli vihollinen on pidettävä lähellä, muttei liian lähellä. Sitä on ajateltava sopivissa määrin.

Jos nyt sattuu retkahtamaan, syömään kaikkea liian hyvää liikaa, niin pääasia on se, ettei ajattele sitä maailmanloppuna.

Koska sitä se ei ole.

Maailma pyörii sittenkin, vielä sen jälkeenkin. Usko tai älä, Roosaseni, mutta niin se on.