Eilen ajattelin, että kyllä tämä tästä. Vaikka mokasin lauantaina ja sunnuntaina, voin tänään aloittaa alusta. Eilinen menikin hyvin, mutta tämä päivä.. Kun tulin kotiin, katsoin itseäni peilistä ja ajattelin, että milloin minusta on tullut tuonnäköinen? Mistä tuo maha on ilmestynyt? Sain kauhean ulkonäkökeskeisyyskohtauksen ja ajauduin pohtimaan, etten todellakaan tule koskaan laihtumaan. En enää pysty siihen, enkä varsinkaan sen takia, koska viime viikko oli se ainoa mahdollisuuteni parantua, enkä osannut olla ahmimatta. Viime viikolla melkein jo ajattelin, että ihan sama, vaikken laihdukaan, jos vain pystyn olemaan ahmimatta.
Nyt sitten ahmin sen takia, koska en ollut tyytyväinen siihen, miltä näytän.
Söin paketin Eloveena-välipalakeksejä, ei siis kovin paha ylilyönti. Mutta ahdistus ei helpota ja pelkään, että se jatkuu huomennakin. Ja sitä seuraavana päivänä ja sitä ja sitä... En halua katua sitä, etten taistellut tarpeeksi lauantaina. Joudunko katumaan sitä koko loppuelämäni? Sillä se voitontunne, jonka koin viime viikolla... en tiedä, saanko samanlaista tsemppausta aikaan enää koskaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Miksi viime viikko oli ainoa mahdollisuus..? eihän niin ole, eihän? Joka hetki on uusi mahdollisuus. Joka askel vie eteenpäin johonkin suuntaan.
Koska olin päättänyt noin 30 007. kerran, että se on viimeinen mahdollisuus. Olen aloittanut niin monta kertaa ja aina vain hairahdun ja ratkean.. Olin pistänyt kaikki voimavarani viime viikkoon ja sitten olin heikko. Tuntuu, että kuusi vuotta olen pyörinyt tässä samassa oravanpyörässä, eikä mikään muutu - paitsi paino, joka nousee.
Mutta pakkohan se on taas yrittää, koska en halua antaa periksi.
Lähetä kommentti