Kaikki on mahdollista

Asioita, joita olen oppinut vuosien varrella liittyen liialliseen syömiseen:

*Ahmimishäiriöstä voi päästä eroon vain lopettamalla ahmimisen ja syömällä kuitenkin riittävästi. Jos syö liian vähän, ahmimisesta ei pääse eroon ikinä! Nälkäisenä on liian helppo retkahtaa syömään liikaa. Vähintään peruskulutuksen verran pitäisi päivän aikana syödä. Itselläni peruskulutus on lähes 1500 kcal. Syömishäiriöni alkuaikoina söin noin 1000 kcal päivässä ja siitä ahmiminen oikeastaan varmaan alkoikin. Retkahtelin niukkaenergisen ruokavalioni takia herkkuihin aika ajoin, kunnes touhu karkasi lopullisesti lapasesta.

*Kannattaa syödä 5-6 kertaa päivässä, 2-3 tunnin välein. Tämä on niin tosi asia kuin vain voi olla. Vuosia luin laihdutusjuttuja, joissa toitotettiin, että pitää syödä välipaloja. Kuitenkin vasta viime vuonna ymmärsin niiden merkityksen. Verensokeri pysyy tasaisena koko päivän ajan, eikä missään vaiheessa tule sellaista älytöntä nälkää, joka aiheuttaa ahmimista.

*Kun tekee mieli ahmia, kannattaa miettiä oikeita syitä siihen. Onko ihan oikeasti vain nälkä? Että jos nyt syöt pari leipää tai raejuustoa, niin ahmimishimo loppuu siihen? Moni laihduttaja varmaan luulee kärsivänsä ahmimishäiriöstä, vaikka ahmimiskohtaukset johtuvatkin vain siitä, että syö liian vähän kulutukseen nähden.

*Jos ahmiminen johtuu tunteista, niin silloin kannattaa kertoa asiasta jollekin. Pidin itse vuosia syömiseni salassa. Nyt olen kertonut siitä avoimesti muutamalle ihmiselle, jotka ovat tunteneet minut koko ikäni. Puhuminen auttaa paljon.

*Tunnesyömisen syyt pitää selvittää. Muuten syömishäiriöstä ei pääse eroon ikinä. Todellisten syiden löytäminen ja myöntäminen on vaikeaa.

*Ahmimishimon tullessa pitää vain olla ja kivettää itsensä ja miettiä syitä, miksi haluan ahmia. Seuraavana päivänä voi olla onnellinen, kun eilen pystyi vastustamaan kiusausta. Yksi este on taas ylitetty.

*Parantuminen kestää pitkään ja on työn ja taistelun takana. Mutta se on mahdollista.

Itse olen parantumisen tiellä. Viimeinkin.

Olen ok(?)

Kävin heti aamusta juoksemassa 6 kilometriä. On ollut parempi fiilis kuin eilen, mutta silti tämä oma ruumiinmuoto jotenkin ahdistaa nyt enemmän kuin koskaan ennen. Täytyisi päästä eroon ulkonäkökeskeisestä ajattelusta. Miten voin olla niin eri ihminen nyt kuin viime viikolla? Peilit pitäisi kieltää tai minun pitäisi olla katsomatta niihin. Ihmiset olisivat varmaan paljon onnellisempia, jos eivät tietäisi, miltä näyttävät.
Jos selviän tästä viikosta ahmimatta, niin ensi viikko on huomattavasti helpompi. Näin luulisin. Joka viikko, jonka olen ahmimatta, myös laihtumista tapahtuu, joten parempi olisi käyttäytyä kuin normaalit ihmiset. Tuntuu kyllä tosi absurdilta, että voisin koskaan olla monta viikkoa ahmimatta. Melkein naurattaa tuollainen hullu ajatus!

Uutta yritystä

Sain vähän koottua itseäni. Siis sen verran, ettei enää ahdista. Ainakaan yhtä paljon kuin pari tuntia sitten. Yritän ajatella päivä kerrallaan, mutta väkisinkin tulee ajateltua tulevaisuutta. Ja tulevaisuudessa nimenomaan sitä, miten kurjaa on, kun en enää voi ahmia.
En halua päästää siitä irti. Ristiriitaista ajatella, etten halua luopua ahmimisesta, kun kuitenkin inhoan sitä ja sen vaikutuksia. Tai sehän tässä onkin se ongelma, kun en varsinaisesti vihaa ahmimista, vaan sen seurauksia. Itse ahmiminen on lohdullista ja tuo turvaa. Mutta tiedän, etten voi elää sen kanssa, koska saan sen myötä huonon olon ja mielen.

Minun täytyy kaikesta huolimatta katsoa tulevaisuuteen. Katson sinne toiveikkain mielin. En syö enää liikaa. En hae lohdutusta ruuasta. En katso mahaani, koska se herättää epätoivottuja tunteita, joita tukahdutan ruualla. Ajattelen aina kaksi, kolme, kolmetoista, kolmekymmentä kertaa ennen kuin syön jotain sellaista, jota yleensä syön vain silloin, kun haluan ahmia.

Olen nyt kompastunut kolmesti sen jälkeen, kun lupasin itselleni, että ahmiminen - se on loppu nyt. Nousen ylös, pudistelen vaatteitani ja katson eteenpäin. Siellä jossain kaukana, tunnelin päässä, on kai valoa. Vielä en sitä näe, mutta toivon, että jonakin päivänä se loistaa niin kirkkaasti, että sokaistun.

Menetin mahdollisuuteni

Eilen ajattelin, että kyllä tämä tästä. Vaikka mokasin lauantaina ja sunnuntaina, voin tänään aloittaa alusta. Eilinen menikin hyvin, mutta tämä päivä.. Kun tulin kotiin, katsoin itseäni peilistä ja ajattelin, että milloin minusta on tullut tuonnäköinen? Mistä tuo maha on ilmestynyt? Sain kauhean ulkonäkökeskeisyyskohtauksen ja ajauduin pohtimaan, etten todellakaan tule koskaan laihtumaan. En enää pysty siihen, enkä varsinkaan sen takia, koska viime viikko oli se ainoa mahdollisuuteni parantua, enkä osannut olla ahmimatta. Viime viikolla melkein jo ajattelin, että ihan sama, vaikken laihdukaan, jos vain pystyn olemaan ahmimatta.

Nyt sitten ahmin sen takia, koska en ollut tyytyväinen siihen, miltä näytän.

Söin paketin Eloveena-välipalakeksejä, ei siis kovin paha ylilyönti. Mutta ahdistus ei helpota ja pelkään, että se jatkuu huomennakin. Ja sitä seuraavana päivänä ja sitä ja sitä... En halua katua sitä, etten taistellut tarpeeksi lauantaina. Joudunko katumaan sitä koko loppuelämäni? Sillä se voitontunne, jonka koin viime viikolla... en tiedä, saanko samanlaista tsemppausta aikaan enää koskaan.

Ei se mennyt niin kuin piti

Kuten salaa mielessäni pelkäsin, viikonloput ovat vaikeita. Viime lauantai ja sunnuntai osoittautuivat sitten tosi vaikeiksi. En jaksanut tsempata ja elämä ajautui taas tutuille raiteille. Seurueessasyöminen/seurassasyöminen, se on ihan hirveän vaikeaa. Silloin helposti menettää kontrollin, eikä osaa tunnistaa kylläisyydentunnetta, eikä toisaalta syytä, miksi jatkaa syömistä, vaikkei ole enää nälkä.
Tänä aamuna tuntui pahalta. Maha oli turvonnut ja kipeä. Nälkä ei meinannut tulla oikein millään, kun kaksi edellistä päivää oli tullut tankattua oikein kunnolla. Onneksi on maanantai. Maanantaisin kaiken saa aloittaa alusta. Tästä lähtien olen entistä tarkempi ruokailutilanteissa, enkä yritä vaientaa sitä pientä ääntä, joka kertoo kylläisyydentunteesta.
On todella vaikeaa opetella elämään siten, että tietää, ettei enää koskaan saa ahmia. Koska ahmiminen on ollut niin suuri turva. Ja koska siitä on tullut osittain tapa, siitä eroon pääseminen ei ole niin helppoa kuin luulisi.
Tuntuu, totta kai, takapakilta tuo viikonloppu! Viimeinkin olin tajunnut, mitä kaiken tämän takana on.. ja silti jatkan samaan malliin!!

Mutta elämä jatkuu siitä huolimatta. Onneksi, sillä rakastan elämää ja siksi aion parantua.

Välillä on vähän vaikeaa

Ymmärrettyäni syyt liialliseen syömiseeni, elämä on ollut hieman toisenlaista. Laihtuminen ei merkitse enää niin paljon kuin ennen, tärkeintä on pystyä tasapainoiseen elämään. Laihtuminen olisi tietysti ihan myönteinen asia, mutta jos sitä ei tapahdu, niin ei sitten. Tietysti tulen tästä laihtumaan, jos pystyn tosiaan hallitsemaan syömiseni, mutta laihempi olomuoto ei ole se tärkein asia. Tärkeintä on se, etten tukahduta enää tunteitani ruualla.

Vaikka olen viime lauantaista lähtien pystynyt hallitsemaan ruokaa, eikä ruoka minua, elämä ei ole silti ollut pelkästään ruusuilla tanssimista. Syömishäiriö kummittelee koko ajan jossain alitajunnassa. Siitä huolimatta, että olen keskittynyt tarkkaan kuuntelemaan omia tuntemuksiani, minun on välillä tehnyt ihan hirveästi mieli syödä liikaa. Tänään on ollut hankalia tilanteita. Pahinta tässä on se, että en tunnista niitä syitä, miksi haluan syödä. Olen ollut koko ajan kauhean levoton ja joku pahuuden henki sisimmässäni toitottaa, että minun pitäisi syödä, koska ilman ahmimista en koskaan enää voi olla täysin onnellinen.

Olen hakenut ruuasta lohtua niin kauan, että siitä irti pääseminen on ihan hirvittävän vaikeaa. Siksi osa minusta ajattelee edelleen, että vain ahmiminen on avain onneen. Mutta ei minun tarvitse olla tämän onnellisempi. Minun on hyvä juuri näin.

Marjat ovat terveyspommeja

Syön paljon marjoja. Kuulun niihin harvoihin nuoriin ihmisiin, jotka poimivat itse marjansa (myönnän tosin, että olen saanut myös vähän apuja marjavarastojen kartuttamisessa).

En ymmärrä, miten marjastamisesta ei ole vielä tullut suurta muotivillitystä. Marjojen poimimisessa ja nauttimisessa kun yhdistyvät sekä huvi että hyöty eli liikunta ja marjojen suuri terveysvaikutus. Metsässä kävely on hyötyliikuntaa parhaimmillaan + metsässä on kaunista ja kivaa, joten mielikin virkistyy, ja itse marjat ovat hyvän makunsa lisäksi kuitu- ja vitamiinipitoisia ja myös vähäkalorisia.

Tällä viikolla olen syönyt aamupuuron ja iltapalaraejuuston kanssa tyrniä - runsaasti. Tyrni on varsinainen vitamiinipommi. Se sisältää esimerkiksi 10-20 kertaa enemmän C-vitamiinia kuin appelsiini. Suosittelen!

Matka tuntemattomaan

Tunteet ja syöminen-kirjan luettuani minun on ollut aika vapaata hengittää. Mainostan ihan estoitta kyseistä opusta, mutta se on todella lukemisen arvoinen! Olen miettinyt asioita pääni puhki ja tullut siihen tulokseen, että olen viimein ymmärtänyt jotain tärkeää. Sen, mistä kaikki johtuu.

Olen löytänyt syyn ongelmaani, mikä tietysti helpottaa, mutta samalla pelottaa se kivinen ja jyrkkä rinne, jota lähden nyt laskeutumaan. Matka alas on pitkä, mutta voi luoja, miten toivon, etten enää koskaan kompastu. Jos etenen rauhallisesti ja otan askeleen kerrallaan, selviydyn joskus pitkän, pitkän ajan päästä turvallisesti perille. Mutta kuten sanoin, matka on pitkä ja kivikkoinen. Tietysti olen peloissani. Tällä kertaa en kuitenkaan pelkää eniten liiallista syömistä, vaan niitä tilanteita, jotka joudun kohtaamaan ilman rakasta suojakilpeäni, ruokaa.

Voisin sanoa, että matkani kohti tuntematonta on alkanut, sillä en koko aikuisiällä ole elänyt tasapainossa ruuan kanssa. Enkä muista, miltä tuntui, kun elämä ei vielä pyörinyt syömisen ympärillä.