Uutta yritystä

Sain vähän koottua itseäni. Siis sen verran, ettei enää ahdista. Ainakaan yhtä paljon kuin pari tuntia sitten. Yritän ajatella päivä kerrallaan, mutta väkisinkin tulee ajateltua tulevaisuutta. Ja tulevaisuudessa nimenomaan sitä, miten kurjaa on, kun en enää voi ahmia.
En halua päästää siitä irti. Ristiriitaista ajatella, etten halua luopua ahmimisesta, kun kuitenkin inhoan sitä ja sen vaikutuksia. Tai sehän tässä onkin se ongelma, kun en varsinaisesti vihaa ahmimista, vaan sen seurauksia. Itse ahmiminen on lohdullista ja tuo turvaa. Mutta tiedän, etten voi elää sen kanssa, koska saan sen myötä huonon olon ja mielen.

Minun täytyy kaikesta huolimatta katsoa tulevaisuuteen. Katson sinne toiveikkain mielin. En syö enää liikaa. En hae lohdutusta ruuasta. En katso mahaani, koska se herättää epätoivottuja tunteita, joita tukahdutan ruualla. Ajattelen aina kaksi, kolme, kolmetoista, kolmekymmentä kertaa ennen kuin syön jotain sellaista, jota yleensä syön vain silloin, kun haluan ahmia.

Olen nyt kompastunut kolmesti sen jälkeen, kun lupasin itselleni, että ahmiminen - se on loppu nyt. Nousen ylös, pudistelen vaatteitani ja katson eteenpäin. Siellä jossain kaukana, tunnelin päässä, on kai valoa. Vielä en sitä näe, mutta toivon, että jonakin päivänä se loistaa niin kirkkaasti, että sokaistun.