Mikä surkea asenne!

Alkoikin suututtaa tuo äskeisen postauksen surkea luovuttaja-asenne niin paljon, että oli pakko kirjoittaa uusi juttu. SIIS MITÄ MITÄ!!? En parane ikinä? Jos niin ajattelen, niin totisesti en paranekaan. Olen ajatellut yli kuusi vuotta samallalailla. Pessimistisesti. Minähän paranen. Olen nyt niin kauan ollut herkkulakkoilematta yli viikon, yli kahden viikon jaksoja, että josko olisi aika kaivaa herkkulakko uudestaan kehiin.
Herkkuhimoja syntyy eniten silloin, kun olen nälkäinen. Vaan äskenpä ei ollut nälkä, kun olin juuri välipalan syönyt (jugurttia ja mysliä) ja siltikin se vieraili luonani. Huomenna se on kanssani myös, se on yhtä varma asia kuin aurinko on aamulla nouseva.

Jos juoksulenkillelähdön kanssa on vaikeuksia ja tilanne päätyy lenkillelähtemättömyyteen, ahmija-minä tulee jälleen vieraisille, se on se "millään ei ole enää mitään väliä"-syndrooma. Ja sepä juuri äsken koitti.
Mutta näemmä, kun odottaa vähän aikaa ja syö miljoona purkkaa ja juo vettä, niin herkkuhimoa saa ainakin siirrettyä. Seuraavana päivänä himo tulee entistä voimakkaammin tai jos ei huomenna, niin sitten lauantaina tai viimeistään sunnuntaina. Etenkin sunnuntai-ilta on otollinen herkkuhimolle, koska silloin koen aina pienen maailmanlopun. Jep, milloin opin taas nauttimaan sunnuntaipäivistä ja suhtautumaan niihin, kuten lapsena, jolloin ne olivat viikon parhaita päiviä?
Tänään olen pitkästä aikaa osannut olla antamatta periksi ahmimiselle. Jatkukoon sama meno yli viikonlopun. Minun täytyy vaan antaa sen kurjuuden tunteen tulla (kuten siitä joskus kirjoitin). Antaa sen tulla, tuntea itseni pieneksi ja surkeaksi ja kun ahmimistunne on hävinnyt, enkä ole antautunut sen pauloihin, olen entistä voimakkaampi ja kaikkea muuta kuin pieni ja surkea.