Maratoonin kenraali

Juoksukuntoni on arvoitus itsellenikin. Edellinen ja sitä edellinen viikko menivät tyystin lepäilyksi juoksun saralla. Tällä viikolla olen juossut yhteensä kymmenen kilometriä, olen tehnyt viikon aikana siis kaksi lenkkiä. Kuulostaapa säälittävältä! Koko kesän ja kevään olen kuitenkin juossut vähintään 50 km/viikko.

Mutta maratooni lähestyy ja haluan juosta lähes maratoonin pituisen matkan ennen h-hetkeä. Ja aion tehdä sen huomenna. Reitti, jonka juoksen, on pituudeltaan 39 kilometriä.
Ensimmäistä kertaa sitten ensimmäisen maratoonini minua pelottaa lähteä juoksemaan sen takia, koska pelkään, etten jaksa koko matkaa, kun olen kaksi viikkoa tässä vain lahnaillut. Pelkään, että joudun kävelemään ja soittamaan matkalta, että tulisitko hakemaan, mä en jaksa enää.. Mutta noin tuskin tapahtuu, koska 1.) en ota puhelinta mukaan (ei se mahdu, heh), 2.) en koskaan luovuta, mieluummin vaikka matelen puolikuolleena lopunmatkaa. Sisulla, perhana!

Että ihan mielenkiinnolla lähden kokeilemaan. Periaatteessa juoksukunto ei rapistu kahdessa viikossa. Olen juossut tänä vuonna enemmän kuin ikinä, joten kyllä tuon 39 km pitäisi olla ihan helppo lenkki. Pelko on enemmän siinä, että riittääkö henkinen kantti.
Mutta, kyllä se riittää! Odotan jo innoissani huomisaamua. Niitä endorfiinejä ja lentämisentunnetta, jos juoksu siis kulkee niin hyvin kuin toivon sen kulkevan. Ja hitot, vaikkei kulkisikaan! Ainakin loppupäivä ja seuraava päivä ovat parhaita päiviä maailmassa, koska hyväolo vain säilyy ja säilyy. Ja sitten loppupäivän voi lauantaina kuluttaa leffoja katsellessa ja vattuja syödessä, koska mitään muuta ei oikein jaksaisi tehdäkään. Jes. Parasta!