Jotenkin oli odotettavissa, etten selviä tästä viikosta yhdella ahmimispäivällä. Muuten olisin saattanutkin selvitä, mutta huomenna on taas vuorossa jännitystä ja ahdistusta. Hoidan etukäteisjännitystä nyt suklaan seurassa. Heikoin tuloksin.
Miten, minä - maailman suurin esiintymisjännittäjä, ajaudun näihin tilanteisiin vähän väliä? Ja miten se jännitys ei koskaan vähene. Jos tietäisitte, miten kummallisia juttuja jännitän, niin ette ehkä uskoisi niiden olevan tottakaan. Esiintymistilanteissa tunne on paniikinomainen. En meinaa saada henkeä ja tuntuu kuin olisin pusertumassa kahden seinän väliin. Tuntuu, etten saa sanoja suustani ja sitten, kun joudun puhumaan, sanat tulevat tukahdetusti. Kun puhun, hengästyn helposti, vaikka sanoisin tosi lyhyitä lauseita kerrallaan. Hengästyminen johtuu siitä, että tavallaan pidätän jännitystä sisälläni pidättämällä samalla hengitystä. Jos en pidättäisi jännitystä, ääneni sortuisi lopullisesti ja vapisisin kauttaaltaan kuin haavanlehti.
Mahtavista mahtavinta on, että esiintymisjännitys on lyöttäytynyt yhteen toisen viholliseni eli syömishäiriön kanssa. Nyt syön huomenna koittavaa jännitystä pois sillä seurauksella, että oloni on entistä kurjempi. Esiintymisistä en pääse ikinä eroon, enkä jännityksestäkään, mutta kunhan tämän ahmimisen saisi kuriin joku kaunis päivä. Silloin olisin voiton puolella. (Aina samat jaaritukset..)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti