Tahtoviikko

On se ihmeellinen tuo mieli. Että miten sitä viikonloppuisin ajautuu aina ahmimaan ja kun maanantai koittaa, ei ahmiminen tule mieleen laisinkaan.

Päivä päivältä, mitä lähemmäs viikonloppua mennään, sitä enemmän alkaa tuntua, että tekisi mieli syödä liikaa. Maanantaina herkkuhimo on nolla ja sitä mukaa, mitä pidemmälle viikkoa edetään, herkkuhimo kasvaa. Täytyy kaivaa vanhoja päiväkirjoja ja tutkia, että miten sitä ennen muinoin viikonloppuja vietin. Onko joskus viikonloppuna tapahtunut jotain, mikä on jäänyt ahdistamaan ja sitten sen takia ahmin nytkin.

Koska nyt ei tee mieli ahmia, niin on vaikea käsittää, miten tahdonvoimaton olen silloin, kun ahmin. Tästä viikosta voisikin tulla tahdonvoiman viikko. Opettelen sanomaan ei ahmija-minälle ja pitämään lupaukseni koko viikon. Liiaksi poljen paikallani tällä hetkellä normisyönnin ja ahmimisen välillä, niin voisi kai tässä jotain kurinalaisuutta taas opetella.

Heh.. näin sitä unohtaa, mitä aiemmin oli mennyt tuumailemaan.. Että turha kieltää itseltään ahmimista kokonaan. No, entä jos en kielläkään? Mutta en silti ahmi.

Armo ja tahto

Torstaina ahmin menemään ja tänään olen tehnyt sitä myös, mutta en ole maani myynyt. Minä tiedän, että voin selvitä tästä voittajana. Voittajaksi en kuitenkaan pääse, jos en osaa antaa anteeksi itselleni. Ahmiminen ei voi loppua seinään. Olen osittain sallinut sen, että kerran viikossa saan horjua, jos siltä tuntuu. Ok, tällä viikolla olen horjunut kahdesti, mutta ei siihenkään kuole.

Yritän tosissani päästä siitä "retkahtaminen on maailmanloppu"-ajattelusta. Kiitos niiden parjaamieni laihdutusblogien, olen pyrkinyt olemaan armollisempi itselleni. Siksi olen ollut myös hurjan onnellinen, huolimatta ylisyönnistä.

Joskus haaveilin siitä, että vitsi, kun pystyisin syömään herkkuja vain kahden viikon välein. Vain kaksi kertaa kuussa. Noina kahtena päivänä saisin syödä niin paljon kuin haluan. Luettuani Suklaahirviön blogia, tajusin, että mieluummin kannattaa pyrkiä ahmimisesta kokonaan pois. Herkkupäivät eivät kuitenkaan poista ongelmia ahmimisen taustalla.

Pidän Suklaahirviön blogista paljon. Hänellä on mielenkiintoisia ajatuksia elämästä ja vaikka hän ahmii vain pari kertaa kuussa, tunnistan hänen syömiskäyttäytymisessään jotain samoja piirteitä kuin mitä itsellänikin on.

Katson hyvin luottavaisin mielin tulevaisuuteen. Kyse ei ole toivosta, eikä uskosta, vaan tahdosta.

"Mikään ei ole arvokkaampaa kuin tämä päivä"

Herkkuhimotilanne: 10 minuuttia sitten tuli himo, mutta niin lievä, että ystäväni Proteiini Patukka hiljensi sen. Himo johtui siitä, etten ole koko päivänä ehtinyt käydä lenkillä ja nyt olen siihen liian väsynyt, joten tuli se kuuluisa millään-ei-ole-mitään-väliä-olo. Tällä kertaa himon sammutti banaaninmakuinen patukka. Ah, se oli niin hyvää.

Eilisen avautumisen myötä yritin lukea oman blogini juttuja kuin ne eivät olisi itseni kirjoittamia. Ja pöljiä tarinaturinoita sieltä kyllä löytyi, voihan viehe sentään.

Kiinnitin erityistä huomiota hätään. Monesti (joka kerta) olen hätäillyt viikonlopun saapumista ja sitä, miten nyt saankaan pidettyä itseni kurissa. Ja retkahtaminen on ollut synti ja häpeä. Retkahtaminen tosiaan ON synti ja häpeä, jos sitä tapahtuu enemmän kuin yhtenä päivänä viikossa. Mutta yksi päivä sinne tai tänne! Mitä väliä sillä on näiden kaikkien muiden päivien joukossa, jotka olen ahminut.

Elän liikaa tulevia päiviä ja liian vähän tätä päivää. Tosin viime viikonloppuna saavutin yhden päivän ajan aika hyvin sen tämän päivän elämisen. Viime lauantai oli täydellinen päivä. Se on saavutettavissa jälleen.

Sillä, ettei stressaa turhia.
..ettei hätäile ja pelkää kohtauksen saapumista..
..ettei aliarvioi ahmija-minää eli vihollinen on pidettävä lähellä, muttei liian lähellä. Sitä on ajateltava sopivissa määrin.

Jos nyt sattuu retkahtamaan, syömään kaikkea liian hyvää liikaa, niin pääasia on se, ettei ajattele sitä maailmanloppuna.

Koska sitä se ei ole.

Maailma pyörii sittenkin, vielä sen jälkeenkin. Usko tai älä, Roosaseni, mutta niin se on.

Avautumista muiden blogeista

Myönnän lueskelevani toisinaan Suomen Blogilistalta löytyviä laihdutusblogeja.

Seuraavat asiat, joista kirjoitan, ovat omia mielipiteitäni. En ole täydellinen ihminen, enkä täydellinen laihduttaja tai bloginpitäjä, mutta joskus jotkut asiat herättävät kummastusta.

Minusta on surullista lukea, kun laihduttava ihminen kertoo repsahtaneensa ja syöneensä "kaikkee pa*kaa". Ruuan haukkuminen tuollaisella termillä on erittäin halventavaa. Vaikka tätä laihduttajaa kuinka inhottaisi, että hän on nyt mennyt syömään jotain sopimatonta, voisi asian ilmaista jollain muullakin tavalla. Ruokaa tulisi kunnioittaa tai ainakin siitä pitäisi puhua kunnioittavammin, koska kaikille se ei ole itsestäänselvyys. En itsekään kunnioita ruokaa tarpeeksi, ahminhan sitä välillä kuin heikkopäinen, mutta ruuan haukkuminen alatyylisin termein, mitä se auttaa? Päinvastoin. Luulen, että haukkuja saa itselleen entistä kurjemman olon. Kukapa nyt p*skaa haluaisi syödä. Ihminen on sitä, mitä syö.

0 kalorinsyöjät. Tästä olen paasannut aikaisemminkin. En vain jaksa, en kertakaikkiaan jaksa ymmärtää. Jos ihan terve ihminen alkaa laihduttaa, niin miksi, oi miksi, se energiamäärä pyörii siinä 1000 kalorissa tai alle? Miksi ihmiset syövät niin vähän!!!?? Itsehän voin nyt jeesustella, kun en enää syö liian vähän. Tein sitä kyllä aikoinaan, kuten olen kertonut ja siksipä tiedän, mistä puhun. Tiedän, mihin se johtaa.

Vaa'an ylivalta. Käyn vaa'alla harvoin, koska en sellaista omista. Mitä se paino laihtumisesta kertoo? Ei mitään. Paino vaihtelee päivän aikanakin pari-kolme kiloa. Suosin mittanauhaa, se kertoo, mistä läskiä on lähtenyt. Tai sitten niitä motivaatiovaatteita. Jos eivät edelleenkään mahdu ylle, niin laihtumista ei ole tapahtunut.

Laihdutusblogeissa on järjestään huomattavissa myös se, kuinka laihduttaja suorastaan vihaa kehoaan. Teini-ikäisillä tämä on ymmärrettävää, mutta myös moni aikuinen ihminen toitottaa, kuinka inhoaa "pursuilevia, ällöjä läskejä, selluliittip*rsettä ja ihramaista olemusta". Itsekin parjaan vartaloani, enkä ole siihen tyytyväinen, mutta joka päivä yritän hyväksyä itseni sellaisena kuin olen (harvoin onnistun). On hyvin tärkeätä rakastaa muiden ihmisten lisäksi myös itseään.

Välillä tunnen huonoa omaatuntoa siitä, mitä olen tehnyt tälle kropalleni. Se on kuitenkin palvellut minua hyvin kaikki nämä vuodet. Nyt haukun sitä ja inhoan sitä ja syön lisää, jotta voisin haukkua sitä lisää. Eihän se ole oikein. Minun pitäisi kiittää sitä, jos en nyt mistään muusta keksi kiitosta, niin vaikka siitä, että onneksi, kroppani, et ole kuitenkaan tuon paksumpi. Mahdut vielä kokoon 38/40. Asiat voisivat olla huonomminkin.

Miksi kirjoitan

Kokeilen tässä jonkun aikaa sellaista, että joka jutun alussa kirjoitan päivän herkkuhimotilanteen. Kokeilen, että auttaako, jos herkkuhimojen syitä ja seurauksia miettii päivittäin, eikä päästä niitä unohtumaan. Testaan, onko unohdus ja herkkuhimojen vähättely syypäänä lankeamukseen.

Herkkuhimotilanne tänään: Koin lieviä herkkuhimotiloja klo 16 ja 18 välillä. Olin väsynyt ja eräs juttu painoi mieltä. Teki mieli lohduttautua. Normaalin ruuan syöminen auttoi, koska olin hyvin nälkäinen. Kun herkkuhimoja tuli uudestaan hieman myöhemmin, keitin teetä ja pyrin olemaan ajattelematta ahmimista. Se auttoi.

Mietin eilen, että miksi pidän blogia? Se on ajatus, joka aina silloin tällöin tulee mieleeni. Onko tästä jotain hyötyä minulle? Toisinaan olen jättänyt ahmimatta, kun olen ahmimiskohtauksen saapuessa kirjoittanut blogiin. Kirjoittamalla olen saanut tilanteen takaisin haltuuni. Eli toisinaan bloginpitämisestä on ollut hyötyä. Nyt huomaan, että pitäisi ehkä kirjoittaa useammin, kun ahmija-minä tulee kylään. Aina siinä tilanteessa ei blogi ole kuitenkaan ensimmäisenä mielessä.

Minua vaivaa se, että salailen tätä lähipiiriltäni. Olen rehellinen ihminen, joten salailu tuntuu kurjalta. Ihan kuin puuhaisin pahoja heidän seläntakanaan. Osa heistä tietää sairauteni, joten miksi en kerro heille tästä blogista? No, kirjoitan täällä aika raatorehellisesti syömishäiriöstäni. Vaikka he tietävät ongelmani, en tiedä, pystyisivätkö he sittenkään sulattamaan juttujani.

Sitten jos kertoisin heille blogista ja he lukisivat juttujani, he alkaisivat miettiä, että "voi ei, voinko tarjota mitään hyvää tänään juhlissani, koska Roosa tulee paikalle. Jos herkut saavat hänestä yliotteen, hän alkaa ahmia ja minä olen syypää hänen syömishäiriöönsä!"

Jännitystä, mutta ei enää syömistä

En jaksa olla hirveän vihainen itselleni eilisestä ahmimistuokiosta. Ei se edes ollut niin suunnaton kuin normaalisti: 125 g suklaata, n. 20 voileipäkeksiä, jäätelötuutti, pala kakkua, 2 proteiinipatukkaa (yritin taltuttaa himoa, vaan ei tällä kertaa onnistunut). Aika minimaalista oikeastaan tuo liikasyönti. Kun vielä päivään mahtui reilun tunnin mittainen aamulenkki, niin eipä tässä kovin paljon plussan puolelle jouduttu.

Syöminen tosiaan tapahtui esiintymisten takia. Turhaan taas jännitin, kaikki meni hyvin. Tänään pienessä mielessäni vertasin ahmimista ja esiintymisjännitystä:
Ennen esiintymistä ja ahmimista tunne on jossain määrin samanlainen, ahdistusta ja levottomuutta on ilmassa.

Esiintymisen ensimmäiset minuutit ovat kauheita, henki salpautuu. Ainoa ajatus, mikä päässä liikkuu, on se, kuinka tilanteesta pääsisi mahdollisimman nopeasti pois. Mutta kun esiintymisjännitys laukeaa, ei jännitä enää tippaakaan. Ahdistus ja pakokauhu katoavat ja tulee samanlainen kaikkivoipaisuuden tunne kuin pitkillä juoksulenkeillä. Sen jälkeen voisi hetken aikaa esiintyä ikuisesti. Jännityksen kadotessa esiintymisestä oikein nauttii. Sillä hetkellä ei voi kertakaikkiaan ymmärtää, miksi sitä piti niin hirveästi pelätä.
Ahmimisessa parhaita hetkiä ovat juuri ensimmäiset minuutit. Kun mahalaukku on vielä kohtalaisen tyhjä, eikä makuaisti ole turtunut kaikkiin ihaniin herkkuihin. Ensimmäinen suupala suklaata on parasta maailmassa, kuinka hyvää se onkaan! Toinen suupala ei sitten ole enää niin hyvää ja kolmas suupala ei totta puhuen maistu enää millekään. Sitä vain hakee sitä samaa ihanuuden tunnetta kuin ensimmäisen palan aikana, mutta turhaan.
Mitä kauemmin syöminen jatkuu, sitä pahemmalta tuntuu. Syömistä tapahtuu normaalisti ähkyyn asti. Sitten onkin kurjaa seuraavaan päivään saakka, sillä maha pysyy täytenä tosi kauan! Yleensä jätän ahmimista seuraavana päivänä aamupalan syömättä, koska ei vain ole nälkä. Nälkä tulee joskus puolenpäivän aikaan, kuten tänään tapahtui.

Tänään olen juossut ja elänyt tasapainoisesti. Lukuunottamatta sitä, etten syönyt aamiaista. Eiköhän tällä linjalla mennä taas ainakin perjantaihin saakka.

Ja lankeamus.

Jotenkin oli odotettavissa, etten selviä tästä viikosta yhdella ahmimispäivällä. Muuten olisin saattanutkin selvitä, mutta huomenna on taas vuorossa jännitystä ja ahdistusta. Hoidan etukäteisjännitystä nyt suklaan seurassa. Heikoin tuloksin.

Miten, minä - maailman suurin esiintymisjännittäjä, ajaudun näihin tilanteisiin vähän väliä? Ja miten se jännitys ei koskaan vähene. Jos tietäisitte, miten kummallisia juttuja jännitän, niin ette ehkä uskoisi niiden olevan tottakaan. Esiintymistilanteissa tunne on paniikinomainen. En meinaa saada henkeä ja tuntuu kuin olisin pusertumassa kahden seinän väliin. Tuntuu, etten saa sanoja suustani ja sitten, kun joudun puhumaan, sanat tulevat tukahdetusti. Kun puhun, hengästyn helposti, vaikka sanoisin tosi lyhyitä lauseita kerrallaan. Hengästyminen johtuu siitä, että tavallaan pidätän jännitystä sisälläni pidättämällä samalla hengitystä. Jos en pidättäisi jännitystä, ääneni sortuisi lopullisesti ja vapisisin kauttaaltaan kuin haavanlehti.

Mahtavista mahtavinta on, että esiintymisjännitys on lyöttäytynyt yhteen toisen viholliseni eli syömishäiriön kanssa. Nyt syön huomenna koittavaa jännitystä pois sillä seurauksella, että oloni on entistä kurjempi. Esiintymisistä en pääse ikinä eroon, enkä jännityksestäkään, mutta kunhan tämän ahmimisen saisi kuriin joku kaunis päivä. Silloin olisin voiton puolella. (Aina samat jaaritukset..)

Missä vielä on vihreä sammalmatto

Haluaisin olla yhä pieni lapsi. Karhunpentu. Saisin myllertää metsässä, kääntää sammalet ylösalas ja juosta pitkin korpia vain juoksemisen ilosta. Ilman paineita, tavoittelematta hyvää oloa, laihempaa olemusta, parempaa itsekunnioitusta. Juosta vain siksi, koska se on mukavaa. Miten yksinkertaista voi elämä lapsena ollakaan!

Ja kun leikkien päätteeksi saavuin illalla kotiin, karhunpesään, äitikarhu peitteli minut nukkumaan ja luki iltasadun. Pesässä kaikki oli turvallista. Karhunpentuna oli hyvä olla.

Mikä meni pieleen, kun täytin 19? Pelkäsinkö irrottaa otteeni? Lähteä turvallisesta karhunpesästä katsomaan maailmaa. Totta kai halusin aikuistua ja perustaa oman pesän, mutta jossain sisimmässäni olin yhä vielä pentu, joka ei ollut valmis tähän kaikkeen. Enkä tiedä, olenko vieläkään, vaikka aikakarhu olenkin ja omillani tietysti elän. En tosissani haluaisi mikään Peter Pan olla, mutta joku pieni osa minussa aina silloin tällöin haikailee niitä lapsuusaikoja, kun kaikki oli hyvin.

Se johtuu siitä, etten ole aikuisena ollut terve syömisestä. Ja kun haluan muistella syömishäiriötöntä elämää, muistot vievät minut, totta kai, aikaan, jolloin ongelmia ruuan kanssa ei ollut. Eli aikaan ennen kuin täytin 19 vuotta, jonka jälkeen en ole ollut entiseni.

Ne ensimmäiset vuodet, jotka elin itsenäisesti, olivat ruuan suhteen sekavaa aikaa. Söin liian vähän. Halusin laihtua, söin vähän ja siksi aina toisinaan ratkesin ahmimaan, kun en kerta kaikkiaan kestänyt sitä hillitöntä nälkää. Kun sitten jossain vaiheessa ymmärsin alkaa syödä enemmän, ahmimiskohtaukset jatkuivat silti, sillä olin huomannut, että syöminen auttaa nälän lisäksi kaikkiin muihinkin ongelmiin. Kuten turvattomuudentunteeseen, jännitykseen, ahdistukseen, pettymyksiin, suruun, ikävään..

Syömällä palaan vuosien takaiseen aikaan ja siihen tuttuun karhunpesään, jossa ei tarvinnut tuntea huolia. Palaan aikaan, jota ei enää ole, koska en kestä kylmää ja kovaa maailmaa, jossa karhunpesät on poljettu maahan aikapäiviä sitten.

Asiat paremmin

Yritän olla ajattelematta sitä, mikä saattaa onnistua.

En ole syönyt tänään liikaa. Olen juossut 11 kilometriä. Olen tuntenut itseni onnelliseksi.

Voiko tämä olla tottakaan?!

Päivä on mennyt niin nopeasti, etten ole ehtinyt miettiä ruokaa laisinkaan. Illaksi on sen verran ohjelmaa, että tuskin ehdin repsahtaa enää tämän illan aikana. Mutta pelkään, että joudun katumaan tätä ennenaikaista hehkutustani. Ei saisi nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Perjantai-illan kunniaksi..

annoin periksi itselleni. Ja kohta lähden juhliin, joissa luvassa lisää syömistä.

Jei.

En tiedä, pystynkö unohtamaan tämän päivän ahminnat niin, etten jatkaisi samaa rataa koko viikonloppua. Pelkään, että kostan itselleni selkärangattomuuteni syömällä sekä lauantaina että sunnuntaina.

Vähän itkettää, myönnän.

Tällaiseksi luullut en
arkipäivää aikuisen

Tuhlaan elämääni.

Mikä surkea asenne!

Alkoikin suututtaa tuo äskeisen postauksen surkea luovuttaja-asenne niin paljon, että oli pakko kirjoittaa uusi juttu. SIIS MITÄ MITÄ!!? En parane ikinä? Jos niin ajattelen, niin totisesti en paranekaan. Olen ajatellut yli kuusi vuotta samallalailla. Pessimistisesti. Minähän paranen. Olen nyt niin kauan ollut herkkulakkoilematta yli viikon, yli kahden viikon jaksoja, että josko olisi aika kaivaa herkkulakko uudestaan kehiin.
Herkkuhimoja syntyy eniten silloin, kun olen nälkäinen. Vaan äskenpä ei ollut nälkä, kun olin juuri välipalan syönyt (jugurttia ja mysliä) ja siltikin se vieraili luonani. Huomenna se on kanssani myös, se on yhtä varma asia kuin aurinko on aamulla nouseva.

Jos juoksulenkillelähdön kanssa on vaikeuksia ja tilanne päätyy lenkillelähtemättömyyteen, ahmija-minä tulee jälleen vieraisille, se on se "millään ei ole enää mitään väliä"-syndrooma. Ja sepä juuri äsken koitti.
Mutta näemmä, kun odottaa vähän aikaa ja syö miljoona purkkaa ja juo vettä, niin herkkuhimoa saa ainakin siirrettyä. Seuraavana päivänä himo tulee entistä voimakkaammin tai jos ei huomenna, niin sitten lauantaina tai viimeistään sunnuntaina. Etenkin sunnuntai-ilta on otollinen herkkuhimolle, koska silloin koen aina pienen maailmanlopun. Jep, milloin opin taas nauttimaan sunnuntaipäivistä ja suhtautumaan niihin, kuten lapsena, jolloin ne olivat viikon parhaita päiviä?
Tänään olen pitkästä aikaa osannut olla antamatta periksi ahmimiselle. Jatkukoon sama meno yli viikonlopun. Minun täytyy vaan antaa sen kurjuuden tunteen tulla (kuten siitä joskus kirjoitin). Antaa sen tulla, tuntea itseni pieneksi ja surkeaksi ja kun ahmimistunne on hävinnyt, enkä ole antautunut sen pauloihin, olen entistä voimakkaampi ja kaikkea muuta kuin pieni ja surkea.

Nyt se on täällä

Se istuu tuossa ihan vieressä. Olen yrittänyt pitää sitä poissa mm. syömällä purkkaa ja juomalla vettä, mutta ei. Se ei meinaa poistua. Kauankos olen joskus väittänyt ahmimishimon kestävän? 10 min, puoli tuntia, 6 tuntia, 24 tuntia? Nyt se on ollut seurassani viisitoista minuuttia, eikä se hellitä otettaan ei.

Se sanoi minulle, mene kauppaan.
Osta fanipaloja (se tietää, että rakastan niitä),
irtokarkkeja,
suolakeksejä..

Ja melkein tottelin. Kunnes laitoin suuhuni kymmenen purkkaa (!). Joita olen tässä jauhanut hyvän tovin.

Itse asiassa purkat alkavat tehota. Tai sitten kirjoittamisesta on todella apua.

Mutta entäs huominen, lauantai ja sunnuntai? Luvassa sosiaalista syömistä, argh, kuinka kestän ne tilanteet. Muut syövät ihania herkkuja ja minä tiedän, että jos syön yhdenkin keksin, vietän myöhemmin päivän aikana tai viimeistään seuraavana päivänä salaisia hetkiä liiallisen syömisen lumoissa.

En parane tästä koskaan.

Lähellä repsahdusta

Tänään turhauduin itseeni ja sen sijaan, että olisin mennyt juoksemaan, nukuinkin päiväunet. Jees, jees.. edelleen voisin käydä lenkillä, mutta se hetki meni jo. Minulla odottaa yksi projekti, johon pitäisi paneutua, ja jonka seurassa meneekin sitten loppuilta. Joten hukkasin sen ajan, jonka olin varannut juoksulenkille, nukkumiseen.

Meinasi käydä perinteiset: heräsin päiväunilta, olin nälkäinen, meinasin ahmia, kunnes tajusin, että nälän sijaan onkin jano. Ihmekös tuo, en ole koko päivän aikana ehtinyt tarpeeksi vettä juomaan. Kas kumma, kun join yhden lasin vettä, se "nälkäkin" hävisi.

Myös siksi olisin halunnut ahmia, koska "ihan sama, en käynyt lenkillä, voin sitten syödäkin mitä sattuu, koska peli on jo menetetty". Tuo ajattelutapa vainoaa minua vuodesta toiseen. Että ihan kuin lihoisin sata kiloa, jos en nyt menekään juoksemaan. Muun muassa se pitäisi kitkeä mielestäni ja olisin huomattavasti tasapainoisempi ihminen.

LUJA PÄÄTÖS, prkl

Tällä hetkellä syön neljä päivää kohtuudella ja terveellisesti ja kolme päivää epäterveellisesti ja liikaa. Viikonloput ovat kompastuskiveni.

Eilen ja tänään kaikki on ollut hyvin. Viime viikolla juoksin kaksi kertaa, tällä viikolla ajattelin juosta kuutena päivänä. Tai siis en pelkästään ajatellut, vaan olen päättänyt niin.

Tuosta päästäänkin suurimpaan ongelmaani, joka on kykenemättömyys päättäväisyyteen. Minulla ei ole minkäänlaista taistelutahtoa. Joskus syksymmällä kirjoitin jonkun repsahduksen jälkeen, että miksi repsahdin, uudestaan alusta aloittaminen on helkkarin vaikeaa. Sitä se todella on. Joskus kuukausi sitten asiani olivat hyvin. Sitten menin ahmimaan ja sillä tiellä ollaan yhä edelleen. On hyvin, hyvin vaikeaa lietsoa itseään uudestaan siihen voittamattomuuden tilaan, jossa taistellaan läpi viikonloput ahmimatta ja eläen onnellisesti.

Kuinka saan tehtyä taas sen lujan päätöksen?

Minulla on kaksi päivää aikaa tsempata. Rakastan viikonloppuja, mutta en sitä, että kaikki säännöllisyys elämästä katoaa noina päivinä.

Vihaan seuraavia lauseita:
Älä kiellä itseltäsi mitään. Kieltäminen johtaa herkkuhimoihin. (Jos en kiellä, syön kaikkea mahdollista - liikaa)
Syö kaikkea, mutta kohtuudella. (Mitä on kohtuus? Yksi pala suklaata? Jos otan yhden palan, syön samantien koko levyn)
Taasko olet herkkulakossa, eihän sun tarvitse laihduttaa! (Mutta kyse ei olekaan siitä..)

Fyysinen väsymys

Kävin tänäänkin juoksemassa. Tein vähän lyhyemmän lenkin, 33 min, sillä eilinen tuntui vielä jaloissa. Uutta minulle, että alle 30 km:n lenkit tuntuvat jossain. Mutta jos on kuukauden juoksematta, niin ihmekös tuo.
Juoksemattomuus näkyy myös siinä, että kaiken hyötyliikunnan lisäksi nämä juoksulenkit ovat saaneet minut aika väsyneiksi. Onneksi kunto nousee tästä nopeasti, joten liikunnasta johtuva väsymys on vain tilapäistä.

En oikein vieläkään ymmärrä, mistä koko juoksutauko johtui. Ehkä siinä oli jotain läskiahdistuksen, maratoonin jälkeisen masennuksen ja syömishäiriön yhteisvaikutusta. Kyllästyin, kun en laihdu, vaikka miten liikun. Vaikka tiedän, etten laihdu, koska retkahtelen ahmimaan liian usein. Nyt, kun aloin juosta taas, ymmärsin, etten ole juossut pelkästään laihtumisen takia. En todellakaan. Juoksen hyvin monien syiden takia ja laihtuminen on niistä syistä ehkäpä vähäisin.

Motivaatiota nyyhkyleffoista

Keksin tänään yhden hyvän keinon, millä saa potkittua itsensä lenkille. Kannattaa katsoa elokuva elämää suuremmasta ja epäonnisesta rakkaudesta.

Katsoin tänään yhden lempileffoistani, Sovituksen. Se aiheuttaa aina pienen tunneryöpyn. Sen jälkeen sain viimeinkin lähdettyä juoksulenkille. Voin sanoa, että Sovitus oli syy siihen. Siis nimenomaan se elokuva, ei Keira. En lähtenyt lenkille, jotta laihtuisin yhtä laihaksi kuin Keira.
Ehei. Vaikka Keira onkin kaunis, niin mielestäni hän olisi vielä kauniimpi, jos olisi hiukan normaalipainoisempi. Lähdin juoksemaan, koska en olisi muuten saanut Sovitusta pois mielestäni. Juostessa sain käsiteltyä ja jopa hyväksyttyä jollain tasolla sen, miksi elokuva loppui, miten loppui. Nyt se ei enää pyöri mielessä niin voimakkaasti.
Sovituksen lisäksi muita tällaisia motivaatioleffoja ovat mm. Sumujen silta, Humiseva harju, Casablanca ja Tuulen viemää.
Juoksulenkki kesti 52 minuuttia ja sen jälkeen olin aika poikki, vaikka hitaasti taivalsinkin. Mutta tästä se taas lähtee.

Illan jälkeen

Yksien pikkujoulujen..
Kahden eri baarin..
Yhden hotdogin..
Yhden karaoke-esityksen
ja liian monen drinkin jälkeen olen yhä hengissä, vaikka sydän tuntuu pomppivan tuhatta ja sataa.

Nyt onkin hyvä aika tehdä kooste tästä viikosta.

• En liikkunut koko viikkona (kävelyä ei lasketa)
  
• Mutta en myöskään varsinaisesti ahminut
• Perjantaina söin kyllä enemmän kuin kulutin, mikä kyllä on osa sairauttani
• Lauantaina söin 200 g irtokarkkeja

Ja huomasin, ettei minun edes tee mieli herkkuja. Karkkeja söin, kun niitä syötiin seurassa ja idea karkkien syömisestä on niin kiva (ihan kuin palaisi lapsuuteen). Baarin vessanpeilissä käsivarteni olivat niin pullataikinamaiset, että ajatus laihtumisesta palasi jälleen mieleeni. Miksipä en aloittaisi taas iänikuista laihduttamista.. Mutta se sana kuulostaa niin ahdistavalta. Olen ollut aika tyytyväinen elämääni tällä viikolla, kun ei ole tarvinnut laihduttaa.

Ensi viikolla:

• Käyn juoksemassa
• Käyn salilla
• En syö yli kulutukseni
• En syö herkkuja
• En juo alkoholia

Huh. Yritän löytää rakkauteni sunnuntaipäiviä kohtaan. Tämänhetkisestä huonosta olostani huolimatta luulen, että tästä päivästä tulee vielä hyvä. Ehkä pari leffaa kissa kainalossa?

Proteiinipatukka

Löysin alennuksesta yksiä lemppariprotskupatukoitani, jotka maksoivat vain euron! Sikahintahan tuo eurokin on sellaisesta 35 g:n pötkylästä, mutta kun tavallisesti ne maksavat 1,50 eurosta ylöspäin.

Proteiinipatukat ovat hyviä välipaloja ja elämänpelastajia silloin, kun on tekee mieli herkutella. Proteiini pitää kylläisenä ja yleensä proteiinipatukat auttavat herkkunälkään (KUTEN ÄSKEN), mutta myönnän, että joskus olen myös ahminut niitä. Normaalisti en saisi syödä herkkunälkään mitään, koska sen tullessa mikä tahansa ruoka laukaisee liiallisen syömisen. Ostin kuitenkin pitkästä aikaa proteiinipatukoita juurikin sen takia, että josko taas kokeilisin proteiinin syömistä silloin, kun herkkuja tekee mieli.

Ja proteiinin lisäksi herkkunälkään auttaa niinkin yksinkertainen ja halpa juttu kuin vesi. Jano voi olla silloinkin, kun ei sitä tunne ja jano saa ihmisen ajattelemaan kummallisesti. Kuten "tekee mieli suklaata", vaikka oikeasti kyseessä onkin vedenpuutostila

Hyvä olo palaamassa

En ole edelleenkään käynyt lenkillä siis juoksu-. Olen käynyt kyllä kävelyllä. Odottelen rauhassa, milloin juoksumotivaatio tulee takaisin. Tuntuu kurjalta ajatella, että pitäisi mennä juoksemaan. Ei se saa olla pakonomaista, silloin siitä ei edes nauti.

Olen ollut nyt neljä päivää ahmimatta. Kun siis tässä välissä ahmin joka päivä 2,5 viikkoa. Tuona ahmimisaikana en edes muistanut, miltä tuntuu elää normaalisti syövän ihmisen tavoin. En muistanut, miten kevyt olo ja hyvä mieli sitä saattaakin olla, kun ei ole syönyt liikaa. Ähky ei ole mikään normaaliolotila. Se on merkki siitä, että touhu on karannut totaalisesti käsistä.

Mielentilaan kohtuusyöminen vaikuttaa siten, että vaikka kaikenlaisia pulmatilanteita elämässä koko ajan esiintyy, niin ahmimisaikana ne tuntuivat ylitsepääsemättömiltä, mutta nyt ne ovat vain sivuseikkoja. Kun ahmin, hukutan huoleni ruokaan, enkä käsittele asioita ollenkaan. Nyt, kun en ole ahminut, minun on pitänyt kohdata maailma sellaisenaan. Tämän ansiosta olen huomannut, että eivät huolet olekaan ylitsepääsemättömiä. Olen vain niin raukka, etten kestä käsitellä vastoinkäymisiä muuta kuin hullujen ruokasessioiden jälkeen.
Eikä kyse ole edes kovin kummoisista huolista. Huh.. minä & sairas mieleni.

Laihduttamisen syitä

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Tänään olen pohtinut seuraavia asioita:

• Miksi ihmiset aloittaessaan laihduttamisen, tekevät sen liian radikaalisti? Heti pitää syödä 1000 kaloria vähemmän kuin kuluttaa ja tehdä joka päivä rääkkitreeni tai muuten peli on menetetty.
  
• Miksi laihtumisen pitää tapahtua nopeasti, jos on kuitenkin jo vuosia elänyt läskiensä kanssa?
• Miten voin saada juoksumotivaationi takaisin?
• Miksi alunperin hukkasin sen?
• Miksi urheilen?
• Teenkö sen vain siksi, että haluan laihtua?
• Liikunko väärien syiden takia?

Homman nimi on siis liikuntamotivaation puute ja laihtumisen syvin olemus.

En ole kolmeen viikkoon käynyt juoksemassa. Se on elinikä. En muista, milloin olisin pitänyt näin pitkän tauon. Ok, se johtuu hieman siitä, että olin kaksi viikkoa irti todellisuudesta ja myös siitä, että oli yksi tapahtuma, jota olin odottanut kauan ja jossa olisin halunnut olla laihempi, mutta kun tämä tapahtuma läheni ja läheni, ymmärsin, että ei se laihtuminen nyt onnistu, minkä johdosta söin vain syömisen perään.
Tähän väliin teen pienen hlökohtaisen paljastuksen, koska se tuntuu oleellisella tavalla liittyvän syömishäiriööni: elelen sinkkuna. Viime aikoina olen huomannut sen, että kun aiemmin halusin laihtua esteettisten syiden vuoksi, niin nyt siihen on liittynyt sellainenkin ilmiö, että luulen, etten ole tarpeeksi viehkeä näin suuren rasvaprosentin kanssa. Myös tuo aiemmin mainitsemani tapahtuma liittyi osin miehiin, koska siellä niitä oli paljon ja vaikken laihtunutkaan, niin ilmeisesti viehätysvoimani oli silti tallella.

Joo.

Turhaa siis miehiä varten laihduttaminen. TIEDÄN. Mutta jos on sinkku, niin paineet ovat aika kovat (varsinkin jos on ikäkriisi). Ei kukaan osta ruskeaa banaania, jos vieressä on keltainen. Mutta, sisältöhän ratkaisee, joten lopetan nyt tämän turhan lässytyksen.
Luin tänään yhtä älytöntä laihdutusblogia. Olen niin turhautunut, että suurin osa blogilistan laihdutusblogien pitäjistä luulee, että laihtuminen onnistuu vain nälkäkuurilla. Olin ihan järkyttynyt, kun yksi nuori nainen kertoi syövänsä alle 500 kaloria päivässä. Jos, kultarakas, miettisit vielä toisen kerran.. Olen hyvin pahoillani siitä, että terveet ihmiset hankkivat itselleen tahallaan syömishäiriön. Tästä kun ei pääse ikinä eroon. Eikä minun syömishäiriöni ole edes pahimmasta päästä.

Saarnaan tuosta aiheesta ehkä myöhemmin. Loppuun tilitän vielä siitä, miten olen kadottanut intohimoni rakasta juoksuharrastustani kohtaan. Tiedän, että juokseminen on vain sen päässä, että pistän lenkkarit jalkaan ja lähden ovesta ulos.. mutta ensin pitäisi voittaa tahtojen taistelu itsensä kanssa. Ja unohtaa, miten kylmä ulkona on. Ja unohtaa laihtuminen ja juosta vain juoksemisen ilosta.

Sairaana

Piti aloittaa juokseminen ja saleilu, mutta sen sijaan sainkin mahataudin ja makaan nyt toista päivää sängyssä. Hyvä puoli on se, ettei ole tehnyt mieli syödä herkkuja, huono puoli se, ettei ole mieli tehnyt syödä yhtään mitään. En ole eilisen klo 17 jälkeen pystynyt syömään laisinkaan. Kaikki tulee ulos. Mahalaukku on varmaan kananmunan kokoinen.

Aiheesta toiseen: jos kiinnostaa tietää syömishäiriöisen sielunmaisemasta enemmän, niin kannattaa lukea Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Se on aika pysäyttävä kirja. Välillä tuntui kuin Oksanen kirjoittaisi minun elämästäni sillä erotuksella, etten oksenna syömisiäni.

Häntä koipien välissä

Hei, olen Roosa.

Olen ruuan väärinkäyttäjä. Hetken aikaa jo luulin päässeeni eroon loputtomasta nälästäni, mutta viimeiset kaksi viikkoa olen syönyt holtittomasti joka päivä johtuen siitä, että hmm.. elämäntilanteessani tapahtui pieni, väliaikainen muutos, joka korjaantuu huomenna:) Aika sekavasti kerrottu, mutta en halua tilittää täällä asioita, jotka eivät liity syömishäiriööni. Tiedättekö, en ole edes käynyt juoksemassa yli kahteen viikkoon. Huh. Olo on sen mukainen. Odotan vaan, että pääsisin normaaliin päivärytmiini.

Turhaan riemuitsin siitä, että olen tervehtymässä. Ei saisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, nyt sen tiedän.

Olen tullut takaisin, en laihempana, en vähemmän sairaana, vaan häntä koipien välissä ja hieman häpeillen. Aloitin aikoinaan tauon sen takia, koska tuntui, että blogikirjoittelu vain pahensi syömistäni, mutta nyt olen niin pohjalla, ettei se tästä voi enää pahentua.

Katsotaan, mitä tapahtuu.