Blogi on ainoa oljenkorteni

Tänään on Maggie Gyllenhaal-päivä, koska ehdin viimeinkin katsoa Yön ritarin. Onneksi Batman Beginsin inha Katie Holmes vaihtui Yön ritari-leffassa Maggieen, koska en voi sietää Holmesia, vaikka Batman Begins hyvä leffa olikin. Maggie on ihan jees. Vähän sellainen naapurintyttö.
Sitten asiaan. Olen ollut kunnolla. Mutta eilen oli ihan hirveää. Olin niin lähellä ahmimiskohtausta kuin voi olla. Olin jo ojentamassa käden kohti pakasteallasta ja suklaajäätelöä, kunnes muistin blogini. Ajattelin, että ei saakeli, en kehtaa kirjoittaa tänne taas uudesta alusta herkkulakon suhteen. Ilman blogiani vetelisin tälläkin hetkellä suuhuni mitä sattuu ja olo olisi mitä kurjin. Blogi on osoittautunut pelastusrenkaakseni. Sellaiseksi sen suunnittelinkin.
Nyt, kun on viikon viimeinen päivä, teen yhteenvedon viikon liikunnasta.
Ma: ei mitään (se oli se viimeinen syömishäiriöpäivä)
Ti: juoksua 30 min + sali
Ke: juoksua 55 min
To: juoksua 2 h 1 min=18 km
Pe: juoksua 30 min + sali
La: rullaluistelua tunti
Su: juoksua 2 h 23 min=21 km

Viikon liikunnat meni putkeen. Juoksua tuli viisi kertaa viikossa ja kilometrimäärä on yli 50, mikä on tavoitteeni joka viikko, koska treenaan maratoonille (jonka juoksen myöhemmin tänä vuonna). Ja salilla kävin kaksi kertaa, mikä on hyvä. Plussana tuli vielä rullaluistelu, olen vasta-alkaja siinä ja se on vähän pelottavaa vielä, mutta tehokasta kyllä.
Olen elänyt kuusi päivää tällä viikolla sillä tavalla kuin haluan elää loppuelämäni. Mutta pelkään koko ajan heikko hetkeä. Ahmiminen on nurkan takana ja mikä tahansa voi laukaista sen. Eilen esimerkiksi tosi hyvännäköinen kaverini sanoi, että hänen äitinsä oli kysynyt häneltä, että onko hän vähän lihonut.

Voi hyvänen aika. Aloin ajatella, että minkälaiselta jokinorsulta
minä näytän, jos kaverini, samanpituinen kuin minä miinus 9 kg, näyttää lihavalta. Vähän tuntui siltä, että kannattaako tässä ollenkaan laihdutella, kun olen läski kuitenkin vielä vaikka miten pitkään. Laihduttaminen kun on hidasta puuhaa, jos sen tekee järjen kanssa (eli syö tarpeeksi).

NO, niin. Tuo tilanne sai minut melkein lohtusyömään, haha. Kuinka naurettavaa. Sitten joku pieni järjenriekale esti aikeeni. Thank God! Jotenkin tuntuu, että haluan tehdä elämäni tahallaan kurjaksi, vaikka muuten kaikki on niin perhanan hyvin ja olen onnellinen ihminen. Mutta, mitään ei siis tapahtunut.

Kaikki on hyvin, joten suotta tässä enää mesoan.

Nähdään huomenna.