Söin eilen ihan liikaa. Söin tänään ihan liikaa. Syön ikuisesti liikaa.
Juuri, kun minulla oli hyvä idea siitä, miten saan ahmimisen loppumaan. Jos olisin vähän jaksanut tsempata eilen, nyt olisi ihan toisenlainen ääni kellossa. Ja nyt kuitenkin ajattelen myös, että ihan sama, vaikka tänään ahmin, sillä joka tapauksessa olisin syönyt viimeistään lauantaina. Mä haluun tästä ajattelutavasta eroon!
Kävin viime vuoden lopulla pari kertaa puhumassa tästä ongelmasta yhdelle ammattilaiselle. Hän oli sitä mieltä, etten tarvitse psykologia. Olet liian ankara itsellesi. Itse olin samaa mieltä ja olen yhä. En usko, että vieras ihminen voi auttaa minua, enkä halua mitään lääkkeitä. Parantuminen lähtee kuitenkin minusta itsestäni.
Tuon tapaamisen jälkeen kerroin parille hyvälle ystävälleni "harrastuksestani". En ollut aiemmin puhunut siitä kellekään, paitsi ex-kämppikselleni (<3), joka on muuten ainoa tuttuni, joka tietää tästä blogista.
En nyt aivan karua totuutta ole kavereillenikaan kertonut. He tietävät sen, etten pysty hallitsemaan herkkujen syöntiä, mutta ruokamääriä en ole kertonut, enkä sitä, että toisinaan ahmin vaikka leipää, jos ei muutakaan ole (sitä tein tänään).
Minusta on nyt tosi inhottavaa kertoa seuraava juttu, mutta olen tosi allapäin ja epäonnistunut ja minun on avauduttava tästä, koska muuten tunnen itseni vielä entistä surkeammaksi. En haluaisi tässä blogissa kertoa muusta kuin omista ruokaongelmistani ja liikuntaharrastuksistani, mutta nyt teen poikkeuksen ja haukun kaveriani.
Kyseessä on siis se toinen tyyppi, jolle olen kertonut syömisvaikeuksistani. Hän aina vähättelee minua, tietämättään tai tiedostaen, en tiedä, mutta se loukkaa, koska hän on kuitenkin hyvä kaverini. Viimeksi eilen hän kehui, että miten helppoa on vain olla syömättä mitään, jos ei halua. Kun ei tee kuulemma mieli mitään, niin ei tarvitse syödä. Ja miksi pitäisi syödä mitään herkkuja, koska se vain lihottaa. Ja hän tietää tasan tarkkaan, miten vitun vaikeaa minulla on. Hän vielä sanoo nuo kaikki sillä tavalla, että "vähänkös olet luuseri, kun et pysty pitämään näppejäsi erossa jäätelöstä ja siksi oletkin tuollainen fat ass". Hänenhän pitäisi tukea, ei lytätä minua.
Sitten minä tunsin itseni entistä epäonnistuneemmaksi. Olin kuin pieni, surkea mytty nurkassa, jota kaikki käyvät vuoronperään tallomassa.
Voin kuvitella, miltä tämä jostain normaalista ihmisestä kuulostaa. Miksi en syö kohtuudella? Jaa-a. Koska olen heikko. Olisikin jokin yksittäinen syy. Yleensähän se on joku lapsuudentrauma tai nuoruusiän ylipainoisuus. Mutta minulla oli mitä onnellisin lapsuus ja teininä olin tikkulaiha.
Koko elämäni tulee aina olemaan yhtä vuoristorataa ja kaikki vain siksi, etten osaa syödä. Välillä menee vallan mainiosti, juoksen ja syön terveellisesti. Välillä syön mitä sattuu ja itken itseni uneen.
Kenet ottavat keinuun, sillä jumalat näyttävät, kuinka se heiluu.
En tiedä (taaskaan), miten jatkaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Jaksamista! Huomenna on taas uusi päivä.
Niin, se vaikuttaa helpolta ulkopuolisesta, syömättä oleminen siis. Mutta kun "meillä syömishäiriöisillä" asia ei ole niin. Se pieni ääni päässä joka käskee mättämään sitä ruokaa napaan kuin viimeistä päivää, ostamaan kilon karkkia.. sitä ääntä ei ole helppo ohittaa. Sellainen jolla ei ole omakohtaista kokemusta asiasta, ei voi tietää miltä se tuntuu.
Omalla kohdallani ystäväni eivät ole vähätelleet asiaa, mutta voin hyvin kuvitella miltä tuo tuntuu. Odottaa saavansa tukea, ja saakin arvostelua ja nälvimistä.
Pikkuhiljaa, pienin askelin. Vielä joku päivä me osaamme syödä normaalisti!
Näin psykologian opiskelijana mä halusin sen verran sanoa, että en tietenkään teidä mistä se ammattilanen ton "et tarvitse psykologia" jutun sitten päätteli, mutta mä olen lähtökohtaisesti tätä mieltä:
Kaikkien, joita ahdistaa jokin, itsessä tai omassa elämässä tai vaikka jonkun läheisen elämässä, on hyvä puhua siitä jonkun kanssa. "Ammattilaisen" tehtävä ei ole hoitaa kenenkään ongelmia tämän ihmisen puolesta, vaan auttaa tätä ihmistä käsittelemään niitä itse. Koska kukaan ei voi selvittää ihmistä paitsi se itse.
Tietenkin on ihmisestä itsestään kiinni kaipaako tällaista apua vai ei. Tällainen blogi on siitä hyvä, että sekin toimii purkautumiskanavana, mutta vaan jos uskaltaa välillä päästää itsensä estottomasti irti.
Mutta samaan henkäykseen mun on pakko sanoa, että en ole mikään bessewisseri. En itsekään ole myöntänyt kenellekään kuinka paljon oikeasti joskus syön ja mitä! Se on ihan kamalaa. Joskus painoin muistiin kaupan kassavuorotkin, niin en vahingossa osunut samalle myyjälle useampaan kertaan päivän aikana.. ja onneks oli usampi kauppa tässä lähimailla.. tai no.. epäonneksi kai..
Mutta niin, koita jaksaa. Muista, että et ole yksin!
Lähetä kommentti