Entistä ehompana

Herään aamulla vähän seitsemän jälkeen.
Tiedän, että minulla on vain yksi vaihtoehto. Joko lähden lenkille tai jatkan turmion tiellä. Ahmimispäivä on kuitattava heti seuraavana päivänä pitkällä aamulenkillä, muuten holtiton syöminen jatkuu jatkumistaan.

Laitan lenkkivaatteet päälle. Otan juomavyön ja täytän pullot. Kahteen pulloon mehua, kahteen vettä. Minigrip-pussiin laitan kourallisen rusinoita. Eiköhän näillä pärjätä. Olenhan ylisyönyt kolme päivää putkeen, joten pärjäisin varmaan ilman rusinoita ja mehuakin. Mutta otan ne mukaan kaiken varalta. Mikään ei ole kurjempaa kuin se, että energiat loppuvat kesken matkan.

Kun avaan ulko-oven, on kuin astuisi kasvihuoneeseen. Huh, miten hiostava ilma. Vaatteet liimautuvat saman tien ihoon kiinni. Muuten keli on ihan sopiva. Ei tuule lähes yhtään ja lämmintä on noin 15 astetta. Jos olisi mahdollista, käyttäisin jokaisen kesäaamuni juoksemiseen. Juoksemalla pääsee samaan aikaan nauttimaan maisemista, kesän tuoksuista ja lämmöstä. Täydellinen harrastus.
Lähden hitaasti liikkeelle. Hidas lenkki tästä taitaa muutenkin tulla, en jaksa nyt ottaa itsestäni kaikkea irti, haluan vain nauttia tästä. Tämä on kuin terapiaa. Kun juoksun aikana miettii elämän pulmallisia tilanteita, juoksun loputtua ne kaikki tuntuvat ratkenneen. Nyt mietin ratkaisua ahmimiseeni. Kuinka saan sen loppumaan, kuinka saan kasvatettua itsekuria ja löytämään vaihtoehtoisia ratkaisuja syömiselle. Mieleni on heti ideoita pullollaan, aivosolut liikkuvat ilmeisesti jalkojen tahtiin.
Reitti sisältää paljon pitkiä ylämäkiä. Talvella, kun olin vähän huonommassa kunnossa, ylämäet tuntuivat vastenmielisiltä. Nyt en edes huomaa niitä.

Viisi kilometriä menee kuin huomaamatta, tässä vaiheessa olen vielä vähän masentunut ja allapäin. En vain osaa syödä ja ajattelen liikaa laihtumista. Se on se ongelma. Olen tehnyt tästä ongelman itselleni, olen itse aiheuttanut tämän itselleni.

Jatkan juoksua ja ohitan hakkuuaukean. Haistan maitohorsman. Loppukesä, se on nyt. Tunnen haikeutta ja yhtäkkiä en haluaisi menettää tätä hetkeä.
Elämä on liian lyhyt hukattavaksi. En ahmi enää, en ahmi enää koskaan.

Ja sitten se tulee. En tiedä, mitä kello on. En koskaan katso kelloa lenkillä kuin vasta loppuvaiheessa, mutta veikkaan, että olen juossut yli tunnin. Se on kuin aalto, joka vyöryy ylitseni ja minä hukun siihen. Siihen onnellisuudentunteeseen. Tämä on se syy, miksi juoksen pitkiä lenkkejä. Koska vain niiden aikana voi kokea jotain tällaista. Olen kaikkivoipainen ja pystyn mihin vain, eikä mikään enää ahdista mieltäni, koska ongelmia ei ole. Ei kertakaikkiaan.
Juoksen 21 km lopulta aikaan 2 h 26 min. Juoksun jälkeen menen suoraan rantaan ja pulahdan järveen. Vesi on sametinpehmeää ja minä lillun järvessä onnellisena kuin kengurunpoika emänsä pussissa. Olen kuin uudestisyntynyt. Tunnen itseni vahvemmaksi kuin koskaan.