Syöpöttelyä taltuttamassa

Sunnuntaina kokeilin ensimmäistä kertaa tätä kuuntelen itseäni sen sijaan, että ahmisin. Ahmimisolo nimittäin saapui sunnuntai-iltana luokseni.

Ahmimisesta kieltäytyminen ei ollut ihan helppoa. Oli hiuskarvan varassa, etten olisi luovuttanut. Tein kaappikierroksen, kun tuntui, etten kestä enää. Tuntui, että on ihan pakko syödä! Onneksi kaapeissa ei ollut mitään, mitä olisi tehnyt mieli. Harvoin olen kaappikierroksen jälkeen jättänyt ahmimatta. Jos ei ole muuta ruokaa ollut, olen syönyt sitten leipää mahan räjähtämiseen asti. Mutta eilen selvisin.

Mikä oli se tunne, että minun teki mieli tukahduttaa se ruualla? Jännitys.. ja myös stressi. Olen tosi kova jännittämään ja stressaan ihan pienistäkin asioista. Minulla on kauhea esiintymiskammo. En ymmärrä, miten voin yhä vieläkin kärsiä sellaisesta, vaikka olen elämässäni joutunut esiintymään sen verran, että luulisi, että se on jo ohi mennyttä aikaa. Jännitän yhtä paljon kuin esimerkiksi lukiossa, jolloin etsin vielä itseäni ja olin epävarma. En muista, miten tuohon aikaan selvisin äidinkielen puhekursseista. Ahmimista en kuitenkaan vielä silloin harrastanut. Ehkä vain annoin ahdistuneiden tunteiden tulla ja sillä sipuli.
Nykyään seuraavan päivän jännittävät tapahtumat olen yrittänyt edellisiltana unohtaa ruuan avulla. Tänään minulla oli jännittävä päivä ja siksi eilinen oli yhtä taistelua. Nyt tietysti tuntuu voittajalta, etten eilen ahminut. Mutta kyllä se oli lähellä. Oli tosi tuskallista, kun ei ollut mitään suojaa, millä saisi ajatukset edes hetkeksi pois seuraavasta päivästä. Piti vain antaa ahdistuksen tulla. Eikä siihen auttanut mikään. Tiesin, että minun täytyy nyt vain kieriskellä tässä ahdistuksessani, sillä olo helpottaa vasta seuraavana päivänä.
Tänään on tosiaan ollut helpompaa. Olen ollut aika onnellinen.. tai ei aika, vaan tosi onnellinen! On tehnyt mieli vain lähettää kaikille elämäni ihmisille tekstiviestejä, että vähänkö olette ihania, kun olette olemassa. Eikä tämä päivä nyt ole sen erikoisempi ollut kuin muutkaan päivät. Ehkä se kolmen päivän ahmimattomuus alkaa vain vaikuttaa siten, että alan nähdä elämän pitkästä aikaa jonkun muun kuin syömishäiriöisen silmin.

Vielä Tunteet ja syöminen-kirjasta

Syömisriippuvuudesta on vaikea parantua, senhän jo tiesinkin.
Kuinka monesti olenkaan ihmetellyt, miksei laihduttaminen onnistu, vaikka tiedän kaiken ruuasta. Kunnes sitten muutama vuosi sitten myönsin itselleni, että minulla on syömishäiriö. Siksi en pysty syömään kohtuullisia määriä.

Kannattaa miettiä, johtuuko ahmiminen siitä, että ruokavalio on liian niukkaenerginen ja on siis oikeasti nälkä? Vai onko ahmimisen syyt jossain syvemmällä? Että vaikka on kylläinen, tekee silti mieli syödä?
Tässä koin ahaa-elämyksen:
Sillä aina, kun minulle on tullut ahmimisolo, minulla ei ole ollut nälkä. Olen halunnut tukahduttaa ruualla jotain, mitä en ole halunnut ajatella. Ja olen luullut, että ahmimisen voi taltuttaa sillä, jos ei kerkeä ajattelemaan ruokaa. Olen kirjoittanut paperille ylös monia kertoja muistutuksekseni itselleni, että "seuraavan kerran, kun tekee mieli ahmia mene lenkille, salille, lue kirjaa, katso leffaa jne.." En ole uskaltanut olla tekemättä mitään, koska olen pelännyt niitä tunteita, joita en ole halunnut tuolla hetkellä kokea. Ja nimenomaan minun olisi pitänyt vain olla ja kuulostella itseäni, eikä paeta ruokakaapille.
Pyrin siihen ihmisjoukkoon, joka uskaltaa kohdata pahan olon. Eikä pakene sitä.

Se oli kaikkea muuta kuin taivaallista

En enää ikinä pidä kahden viikon taukoa juoksemisesta. Ja jos pidänkin, niin en heti tauon jälkeen lähde juoksemaan 39 kilometriä. Korkeintaan 21 km, koska se on vielä ihan kiva matka.
Ensimmäiset 15 km tuntuivat erittäin nautittavilta. Juoksu kulki hyvin ja elämä oli ihanaa. Mutta sitten helvetti pääsi irti. Välillä en tuntenut jalkojani ollenkaan, mutta onneksi se oli vielä tässä vaiheessa toistaiseksi ohimenevää. Olin vähän huolissani, sillä yleensä tuo tunne tulee vasta kolmenkympin jälkeen. Juoksutauko, siitähän se johtui. Jalat eivät olleet pitkään aikaan saaneet kokea tällaista rasitusta. Pahiten sattui nilkkoihin. Alamäet olivat täyttä tuskaa. Silloinhan nilkka joutuu kaikkein kovimpaan rasitukseen, kun se väkisinkin heiluu ulkosivulle ja kun jalka tömähtää maahan, nilkka saa aika kovan tällin, koska alamäessä mennään kovempaa kuin tasaisella tai ylämäessä. Onneksi ehdin vielä ennen maratoonia tehdä nilkkoja vahvistavia liikkeitä.
Oikeastaan juoksu ei vielä viidestätoista kilometristä eteenpäin ollut ihan täyttä helvettiä, se oli vain vähemmän kivaa. Todellinen tuskien taival alkoi, kun olin juossut 28 kilometriä. Ennen maratoonia kannattaa juosta ainakin se 30 kilometriä, että saa vähän vihiä, mitä tuleman pitää. Mutta se ei kerro koko totuutta. Se on vain pintaraapaisu siitä, miten hirveät ovat viimeiset 12 km.

En muistanutkaan, miten kauheaa tämä on. Juoksu oli kaikkea muuta kuin nautittavaa. Nilkkoja poltteli, oikea jalka tuntui puutuneen kokonaan ja polveenkin sattui. Piti välillä katsoa jalkoja, kun en ollut varma, että liikkuvatko ne. En tuntenut niitä.
Ensimmäisen energiatankkauksen tein 28 km:n kohdalla. Ai, että rusinat maistuivat hyviltä! Parasta tuossa hetkessä oli, että sain edes vähäksi aikaa jotain muuta ajattelemisen aihetta kuin kamalalta tuntuva juoksu. Energiavarastot eivät päässeet ehtymään ja vesikin riitti juuri ja juuri, että nuo asiat sentään olivat kunnossa.

Viimeiset kilometrit olivat ihan hirveitä. Minusta ei kyllä näe sitä, että tuntuuko pahalta vai ei, koska pidän ryhdin suorana ja jatkan tasaista askellusta, vaikka mikä olisi. Eteneminen hidastuu huomattavasti, jos juoksee kroppa kaksinkerroin tai kaatuva puu-asennossa. Niitäkin on nähty. Että vaikka pahalta tuntuu, kannattaa säilyttää normaalijuoksuasento.

Loppumatkasta meinasi tulla jo oksennus ja vähän pyörryttikin. Olisi tehnyt niin mieli kävellä, mutta en olisi antanut sitä koskaan itselleni anteeksi. Se olisi ollut luovuttamista. Sitä paitsi kävely on vaarallista, on tosi vaikea lähteä juoksemaan taas, jos välillä kävelee.
Juoksun jälkeen tuli itku. Kipu ja väsymys sekä samalla suuri helpotus, että lenkki on viimein ohi, aiheuttivat sen, että tunteet tulivat pintaan. Ja minuutti tämän jälkeen tuli se kuuluisa hyväolo. Vaikka lenkin aikana manasin, että tämä on niin sieltä jostain kuin voi olla, enkä enää koskaan juokse vastaavaa matkaa, niin kuitenkin jo pari minuuttia juoksun jälkeen olin jo toisella mielellä.

Kun suihkuun mennessä aloin ottaa sukkaa pois, huomasin vähemmän miellyttävän yllätyksen jalassani. Jalkaterän sisäreunaan oli muodostunut jättimäinen, noin kahden sentin pituinen ja levyinen pullea, mustikanpunainen rakko. Se oli kerännyt verta ja en nyt viitsi alkaa puhkomaan sitä, koska sitten rakko häviää hitaasti ja jalka paranee vielä hitaammin. Odotan, että josko se vähän laskeutuisi tuosta ja laitan sitten rakkolaastarin. Tarinan opetus: Vaikka on kuinka hyvät lenkkarit, mutta kun juoksee tarpeeksi pitkiä matkoja, niin rakkoja vain tulee. Sille ei voi mitään.

Maratoonin kenraali

Juoksukuntoni on arvoitus itsellenikin. Edellinen ja sitä edellinen viikko menivät tyystin lepäilyksi juoksun saralla. Tällä viikolla olen juossut yhteensä kymmenen kilometriä, olen tehnyt viikon aikana siis kaksi lenkkiä. Kuulostaapa säälittävältä! Koko kesän ja kevään olen kuitenkin juossut vähintään 50 km/viikko.

Mutta maratooni lähestyy ja haluan juosta lähes maratoonin pituisen matkan ennen h-hetkeä. Ja aion tehdä sen huomenna. Reitti, jonka juoksen, on pituudeltaan 39 kilometriä.
Ensimmäistä kertaa sitten ensimmäisen maratoonini minua pelottaa lähteä juoksemaan sen takia, koska pelkään, etten jaksa koko matkaa, kun olen kaksi viikkoa tässä vain lahnaillut. Pelkään, että joudun kävelemään ja soittamaan matkalta, että tulisitko hakemaan, mä en jaksa enää.. Mutta noin tuskin tapahtuu, koska 1.) en ota puhelinta mukaan (ei se mahdu, heh), 2.) en koskaan luovuta, mieluummin vaikka matelen puolikuolleena lopunmatkaa. Sisulla, perhana!

Että ihan mielenkiinnolla lähden kokeilemaan. Periaatteessa juoksukunto ei rapistu kahdessa viikossa. Olen juossut tänä vuonna enemmän kuin ikinä, joten kyllä tuon 39 km pitäisi olla ihan helppo lenkki. Pelko on enemmän siinä, että riittääkö henkinen kantti.
Mutta, kyllä se riittää! Odotan jo innoissani huomisaamua. Niitä endorfiinejä ja lentämisentunnetta, jos juoksu siis kulkee niin hyvin kuin toivon sen kulkevan. Ja hitot, vaikkei kulkisikaan! Ainakin loppupäivä ja seuraava päivä ovat parhaita päiviä maailmassa, koska hyväolo vain säilyy ja säilyy. Ja sitten loppupäivän voi lauantaina kuluttaa leffoja katsellessa ja vattuja syödessä, koska mitään muuta ei oikein jaksaisi tehdäkään. Jes. Parasta!

Jauhantaa Sportista

Olinkin jo ehtinyt vähän kaivata Sporttia. Lopetin Kuntoplussan tilauksen alkuvuonna ja siirryin Sportiin, koska Kunto+ oli aika surkea tekele. Parasta olivat ne tilaajalahjat, mutta muuten se oli pelkkiä ruokaohjeita ja laihtumisohjeita. Sportissa on paljon muutakin tai ainakin joskus on ollut. Uusin numero tosin on aika kuivakka.

Jotenkin eksyn aina ensimmäisellä lukukerralla ensin Rakas päiväkirja-palstaan. Luulen, että haluan tahallani kokea ärtymystä. Rakas päiväkirja-osuudessa joku julkisuuden henkilö kertoo, mitä on viikon aikana pistänyt suuhunsa.
Uusimmassa numerossa se on Suvi Miinala.
(Vai Tiilikainen? No, mikä lie.) Mutta syy, miksi kyseinen palsta herättää ärtymystä, on siinä, että kaikki nämä julkkikset syövät ihan liian vähän. Suvi Miinalakin on lähemmäs 180 cm pitkä ja pelkkä lepokulutus on 1500 kcal, niin hän syö ehkä 1000 kaloria. Tässä näette:
Voi että minua ihmetyttää tällainen itsetuho-ruokavalio. Tai ookoo, jos haluaa menettää kaikki loputkin lihakset ja terveyden... Omapahan on ongelmansa. Mutta kaipa, jos on koko elämänsä nähnyt nälkää (kun ex-missi kerran on), niin ei ehkä tajua, että väsymys ja huono olo johtuu liian vähäisestä syömisestä. Laihana voi pysyä (ja pysyykin todennäköisemmin) jos syö tarpeeksi.

Tämän takia pidän Sportista (ja luulen, että myös pakkotoisto.comin punttimimmit pitävät myös):
Tällaisia viisauden sanoja saa harvemmin lukea naistenlehdistä. Tervehenkinen lehti kaikinpuolin muutenkin. Ellei mukaanlueta tuota julkkisten ruokavalio-palstaa. Tosin siinäkin ravitsemusterapeutti aina analysoi ruokapäiväkirjan ja kehottaa näitä missejä syömään lisää.

Jep. Tämän avautumisen jälkeen onkin hyvä valmistautua leffailtaan (joka katsotaan videotykiltä, jee. Tahtoo oman videotykin!) Leffana on kaikkia elämää suurempia elokuvia suurempi elokuva eli:


Itken jo nyt.

Vastauksia siihen, miten ahmimisen saa loppumaan

Viimein lainasin kirjastosta sen kirjan, joka minun on pitänyt lukea jo ajat sitten. Tästä kirjasta voi oikeasti olla hyötyä, jos kärsii samoista ongelmista syömisen suhteen kuin minä.
Tämä on täyttä asiaa.
"Ruoka ei ole ongelmasi". Olen miettinyt pitkään, että miksi syön. Johtuuko se pelkästä tunnesyömisestä? No, ei. Tunnesyömisen takana on jotain muuta ahdistusta ja tänään tämän kirjan ansiosta aloin miettiä perimmäisiä syitä holtittomaan syöpöttelyyn. Ja löysin vastauksia. Ja siksi en ole tänään ahminut.
Tärkeää juttua laihdutuskuureista:
"Itse asiassa laihdutuskuurit lihottavat."

Suosittelen kyseistä kirjaa. Se ei kokonaan pelasta elämää, mutta se antaa vastauksia ja aloin harkita, josko yrittäisin päästä psykiatrin juttusille, mutta saa nyt nähdä. Olen liian "terve".

Kirjailija Katri Manninenhan pääsi ahmimisestaan eroon hypnoosin avulla ja hän kirjoitti joskus (jo kaatuneilla) nettisivuillaan, että hypnoosia voi kokeilla myös tee-se-itse-menetelmällä eli juomalla itsensä humalaan ja alkamalla pohtia syntyjä syviä. Yritin tuota lauantaina, mutta joo.. Ei se oikein onnistunut. Syntyjä syviä tuli kyllä pohdittua.

Äh. Enkä edes usko hypnoosiin. Jalkani ovat liian maassa.

p.s. Juoksin 40 min ja sanotaan se vielä kerran: ENSYÖNYTTÄNÄÄNLIIKAA!!

Toivottomuusvaatteet

Dandelion kutsuisi näitä ehkä motivaatiovaatteiksi, mutta minä olen tässä nykytilanteessani niin epätoivoinen, että minulle nämä ovat toivottomuusvaatteita. Kävin kyllä eilen juoksemassa neljä kilometriä, mutta ruokailu on edelleen sitä mitä se on ollut nämä viimeiset kaksi viikkoa.

Ei nyt jauheta tuosta iänikuisesta syömisongelmasta sen enempää, vaan kerronpa seuraavaksi vähän läskihistoriastani toivottomuusvaatteideni kautta.

Tässä ovat farkut yhdeksän vuoden takaa. Koko on 27/34 ja kun käytin niitä, ne olivat vähän löysät. Joten oikea kokoni oli jopa 26/34. IIK! Olin tuolloin lukion ensimmäisellä. Nyt en edes yrittänyt tunkea niitä jalkoihini. Tällä hetkellä kokoni on 29-30/34.
Ja tässä juoksushortsit tältä kesältä. Ostin nämä juhannuksen jälkeen. Tuolloin olin juuri taas aloittanut jonkun herkkulakon ihan menestyksekkäästi ja juoksu kulki, joten olin ihan varma, että laihdun kesän loppuun mennessä sen verran, että kehtaan juosta nuo päällä julkisilla paikoilla. Kröhöm.. niin ei sitten tapahtunut. Liian lyhyet ja liian tiukat.. ja olen liian itsekriittinen.

Maratooniin ei ole enää muuten kauan, joten pitäisiköhän ihan kurillaan juosta nuo jalassa. Kaikki muut naiset ovat pelkkää luuta ja nahkaa, joten olisin sitten vähän erilainen muhkuraisine reisineni.
Trikoopoolo vuodelta 2004. Tosi ihonmyötäinen, jonka käytöstä taisin luopua jo v. 2005 syöpöttelyjen tehtyä tehtävänsä. Vaikka laiha olin vielä v. 2005, mutta sen verran kerännyt ylimääräistä vyötärön seudulle edellisvuodesta, etten kehdannut tuota paitaa enää käyttää.
Tämän ostin 2006 ja tykkään kyseisestä paidasta ihan hirveästi. En vain ole koskaan pitänyt sitä! Se on tosi tiukka ja mielestäni näytin jo tuolloin kolmisen vuotta sitten jokinorsulta tuo ylläni (enkä kuitenkaan edes näyttänyt), niin jäi sitten kokonaan käyttämättä. Nyt se ei mene edes päälleni. Myös v. 2006 ajattelin paitaa ostaessani, että kyllä kohta laihdun, kun treenasin tuolloin ensimmäiselle maratoonille. Ja silloin itse asiassa laihduinkin. Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni laihduin ihan silmin nähden, kun olin kuukauden ahmimatta. Mutta sitten jatkoin syömistä ja tässä ollaan!

Myös tämä toppi vuodelta 2006. Ja tätä olen käyttänyt, vaikka tämä paljastaa joka ikisen muhkuran kropasta, koska tämä on tehty uimapuvuissa käytettävistä materiaaleista, polyamidista ja elastaanista. Mutta kesän 2006 jälkeen on sitten jäänyt käyttämättä.. Tykkään tuosta väristä, sillä se on ihan räikeän sininen.
Ja tässä perus-Onlyn paita. Koko S. Ostin v. 2007 ja ollut alusta asti liian pieni. En siis käyttänyt pelkiltään. Jäänyt vaatekaappii odottamaan laihempia aikoja.
Mekko tältä keväältä. Käyttämätön.
Sitten suosikkihameeni kahdeksan vuoden takaa. Tuota irroitettavaa taskua en ole käytössä pitänyt. Nykyään hyvä, kun menee polvien yli, mutta sitten jääkin jo reisiin kiinni, hehheh. Tuo kangas on jotain sentyylistä, mitä on pressuissa paitsi kovempaa, niin että se pysyy tuossa muodossa koko ajan.
Olihan näitä toivottomuusvaatteita vielä lisääkin.. roppakaupalla itse asiassa. Täytyy toivoa, etteivät ne enää lisäänny. En halua viedä niitä kirppikselle, koska uskon ja toivon, että vielä tulee se päivä, kun voin pistää ne ylleni siten, etteivät ne ratkea saumoistaan. Sulloin ne tänne:
ja nyt tungen tuon vaatekomeroni perimmäiseen nurkkaan. Enkä ajattele noita vaatteita kuin vasta sitten, kun tuomionpäivä koittaa eli se hetki, jolloin olen pienempi kuin nyt.

Hengissä?

En ole kehdannut kirjoittaa tänne, koska olen syönyt kaksi viikkoa JOKA päivä liikaa, enkä ole kahteen viikkoon siis kahteen kokonaiseen viikkoon liikkunut (muuta kuin hyöty-). En ole varmaan koskaan ollut (sen jälkeen, kun kuusi vuotta sitten aloitin juoksemisen) ollut näin kauan juoksematta.

Että sillä tavalla sitten. Pitäisi varmaan lähteä lenkille. Ehkä huomenna.

Viisikko ja hullun syöjättären paluu

Viisikko-teemalla mennään.
Kuten sanoin, aion harkita parantumista vasta lauantaina. Oikeastaan on ollut ihan jees syödä mitä sattuu. Koska olen päättänyt, että muun elämän stressin takia saan syödä lauantaihin asti kaikkea ilman paineita, en ole kantanut hirveästi huonoa omaatuntoa syömiselämästäni.

Herkut alkavat muuten jo vähän tökkiä. Mutta huomenna vielä luvassa ahmimista. Sitten se loppuu. Ah, tätä läskiintymisen autuutta!

Tämä oli ihan kiva juttu. Kiitos vain. Ja kiitos kommentoijille, en nyt sitten lopetakaan. Sinnitellään vielä. En vain usko parantumiseeni ja sekös ahdistaa.

Viisikko ja ylenmääräinen syöpöttely

Elämäni muistuttaa tällä hetkellä Enid Blytonin Viisikko-kirjoja. Niissähän syödään jatkuvasti.
Minäkin olen viime päivät pitänyt huolen siitä, ettei nälkä pääse yllättämään. En jaksa juuri tällä hetkellä välittää syömisistäni. Katsotaan nyt, kun viikonloppu tulee ja loppuu tämä työstressi, niin aloitan ihan alusta ja/tai lopetan (ehkä) blogin, koska suoraan sanoen tämä jatkuva epäonnistuminen ja vielä siitä kirjoittaminen pahentaa tilannetta entisestään.

Itse asiassa..

.. en jaksa edes yrittää. Taistella siis. Nyt, kun en ole miettinyt syömisiäni, olen syönyt kaikkea. Jee. Tosi hienoa. Enkä edes välitä. Ainakaan tällä hetkellä.

Miksi stressata, kun koskaan ei mikään tule muuttumaan? Minun itseni täytyy muuttua niiiiin paljon, että se ei oikeastaan ole edes mahdollista Parantuminen siis. Loppujen lopuksi syön itseni hengiltä. Enkä tule koskaan olemaan tyytyväinen kroppaani. Mutta sehän on se pienin murhe tässä touhussa.

Rikoskumppani

Huoh.

Laskeutunut takaisin

Kävin katsomassa Puoliverisen prinssin ja Helena Bonham-Carter oli kyllä cool.. ja pelottava!
Joka toinen päivä menee hyvin, en ahmi ja olen onnellinen. Nyt on se joka toista päivää seuraava päivä, joka on mennyt tutuissa kuvioissa.

Tänään ahmimisen syy oli normaalin päivärytmin sekoaminen. Vapaapäivä, joten aikaa oli enemmän kuin normaalipäivinä. Jotenkin tuntui, että minun on nyt pakko syödä. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Tämä oli se kriittinen päivä, sillä ilmeisesti nuo olivat jotain vieroitusoireita. Annoin periksi ja lankesin. Melkein tuli kylmä hiki ja tärinä, kuten huumeidenkäyttäjillä. Olen tosi syvässä suossa.

Hänen roolinsa ovat aina vähän homssuisia,

vaikka todellisuudessa on kaunis nainen.

Sitten hyviin uutisiin: huomenna en ehdi syöpötellä. Jee. Ja näen erään itselleni hyvin tärkeän ihmisen pitkästä aikaa. Hän tietää minusta ihan kaiken. Myös melkein koko karun totuuden ruokatottumuksistani. Hänen ansiostaan olen ennenkin onnistunut olemaan ahmimatta, joten ehkäpä huomisesta lähtien elämäni on taas hetken ajan hieman parempaan päin.