Tauko!

Päätin, että pidän taukoa. En tiedä vielä, kuinka kauan, mutta jonkin aikaa tai ikuisesti. Voi olla, että palaan uuden vuoden jälkeen asiaan. Mutta en ainakaan ennen sitä.

Yritän päästä syömishäiriöstäni. Asiaa ei auta se, että kun itse kirjoittelen blogia, niin eksyn vahingossa vääränlaisiin blogeihin etsiessäni samanlaisten ongelmien kanssa kamppailevia ihmisraukkoja kuin minä.

Vääränlaiset blogit tarkoittavat näitä 500 kcal:in syöjiä sun muita sekopäitä. En tee samoja virheitä enää toiste, mutta huomasin, että alitajuisesti aloin vähentää parillasadalla kalorilla päivittäistä energiamäärääni lukiessani noiden ääliölaihduttajien blogeja, koska kyllähän sitä laihtuu nopeammin, mitä vähemmän syö. Kilot tosin tulevat nopeasti takaisin..

Mieleni on niin sairas, että se ottaa alitajuisestikin onkeensa muiden ihmisten pikadieeteistä, joten tajusin, että blogimaailma on minulle vaarallinen juuri tällä hetkellä ja hoidan sairauttani tästä eteenpäin järkevämmillä keinoilla.

Siksi tauko.

Kiitos teille ihanille, jotka olette joskus kommentoineet. Toivottavasti tulevaisuus on ruusuisempi kuin nämä menneet kuusi vuotta.

Kierrän kehää

Mietin taas, että mitä järkeä on pitää tätä blogia, kun en ehdi päivittää päivittäin, eikä aina oikein kiinnostakaan. Juttuni ovat koko ajan samanlaisia, toistan itseäni vähän liiaksi jo.

Blogista ei ole sittenkään ollut sellaista hyötyä kuin mitä olisin kaivannut. Olen yhtä häiriintynyt kuin kesällä, en ole laihtunut, en ole tasapainoisempi. Ajattelin, että jos tästä blogista olisi edes itsetutkiskeluhyötyä, mutta ei.

Valamiehistö menee harkitsemaan tuomiota.

Tahtoviikko

On se ihmeellinen tuo mieli. Että miten sitä viikonloppuisin ajautuu aina ahmimaan ja kun maanantai koittaa, ei ahmiminen tule mieleen laisinkaan.

Päivä päivältä, mitä lähemmäs viikonloppua mennään, sitä enemmän alkaa tuntua, että tekisi mieli syödä liikaa. Maanantaina herkkuhimo on nolla ja sitä mukaa, mitä pidemmälle viikkoa edetään, herkkuhimo kasvaa. Täytyy kaivaa vanhoja päiväkirjoja ja tutkia, että miten sitä ennen muinoin viikonloppuja vietin. Onko joskus viikonloppuna tapahtunut jotain, mikä on jäänyt ahdistamaan ja sitten sen takia ahmin nytkin.

Koska nyt ei tee mieli ahmia, niin on vaikea käsittää, miten tahdonvoimaton olen silloin, kun ahmin. Tästä viikosta voisikin tulla tahdonvoiman viikko. Opettelen sanomaan ei ahmija-minälle ja pitämään lupaukseni koko viikon. Liiaksi poljen paikallani tällä hetkellä normisyönnin ja ahmimisen välillä, niin voisi kai tässä jotain kurinalaisuutta taas opetella.

Heh.. näin sitä unohtaa, mitä aiemmin oli mennyt tuumailemaan.. Että turha kieltää itseltään ahmimista kokonaan. No, entä jos en kielläkään? Mutta en silti ahmi.

Armo ja tahto

Torstaina ahmin menemään ja tänään olen tehnyt sitä myös, mutta en ole maani myynyt. Minä tiedän, että voin selvitä tästä voittajana. Voittajaksi en kuitenkaan pääse, jos en osaa antaa anteeksi itselleni. Ahmiminen ei voi loppua seinään. Olen osittain sallinut sen, että kerran viikossa saan horjua, jos siltä tuntuu. Ok, tällä viikolla olen horjunut kahdesti, mutta ei siihenkään kuole.

Yritän tosissani päästä siitä "retkahtaminen on maailmanloppu"-ajattelusta. Kiitos niiden parjaamieni laihdutusblogien, olen pyrkinyt olemaan armollisempi itselleni. Siksi olen ollut myös hurjan onnellinen, huolimatta ylisyönnistä.

Joskus haaveilin siitä, että vitsi, kun pystyisin syömään herkkuja vain kahden viikon välein. Vain kaksi kertaa kuussa. Noina kahtena päivänä saisin syödä niin paljon kuin haluan. Luettuani Suklaahirviön blogia, tajusin, että mieluummin kannattaa pyrkiä ahmimisesta kokonaan pois. Herkkupäivät eivät kuitenkaan poista ongelmia ahmimisen taustalla.

Pidän Suklaahirviön blogista paljon. Hänellä on mielenkiintoisia ajatuksia elämästä ja vaikka hän ahmii vain pari kertaa kuussa, tunnistan hänen syömiskäyttäytymisessään jotain samoja piirteitä kuin mitä itsellänikin on.

Katson hyvin luottavaisin mielin tulevaisuuteen. Kyse ei ole toivosta, eikä uskosta, vaan tahdosta.

"Mikään ei ole arvokkaampaa kuin tämä päivä"

Herkkuhimotilanne: 10 minuuttia sitten tuli himo, mutta niin lievä, että ystäväni Proteiini Patukka hiljensi sen. Himo johtui siitä, etten ole koko päivänä ehtinyt käydä lenkillä ja nyt olen siihen liian väsynyt, joten tuli se kuuluisa millään-ei-ole-mitään-väliä-olo. Tällä kertaa himon sammutti banaaninmakuinen patukka. Ah, se oli niin hyvää.

Eilisen avautumisen myötä yritin lukea oman blogini juttuja kuin ne eivät olisi itseni kirjoittamia. Ja pöljiä tarinaturinoita sieltä kyllä löytyi, voihan viehe sentään.

Kiinnitin erityistä huomiota hätään. Monesti (joka kerta) olen hätäillyt viikonlopun saapumista ja sitä, miten nyt saankaan pidettyä itseni kurissa. Ja retkahtaminen on ollut synti ja häpeä. Retkahtaminen tosiaan ON synti ja häpeä, jos sitä tapahtuu enemmän kuin yhtenä päivänä viikossa. Mutta yksi päivä sinne tai tänne! Mitä väliä sillä on näiden kaikkien muiden päivien joukossa, jotka olen ahminut.

Elän liikaa tulevia päiviä ja liian vähän tätä päivää. Tosin viime viikonloppuna saavutin yhden päivän ajan aika hyvin sen tämän päivän elämisen. Viime lauantai oli täydellinen päivä. Se on saavutettavissa jälleen.

Sillä, ettei stressaa turhia.
..ettei hätäile ja pelkää kohtauksen saapumista..
..ettei aliarvioi ahmija-minää eli vihollinen on pidettävä lähellä, muttei liian lähellä. Sitä on ajateltava sopivissa määrin.

Jos nyt sattuu retkahtamaan, syömään kaikkea liian hyvää liikaa, niin pääasia on se, ettei ajattele sitä maailmanloppuna.

Koska sitä se ei ole.

Maailma pyörii sittenkin, vielä sen jälkeenkin. Usko tai älä, Roosaseni, mutta niin se on.

Avautumista muiden blogeista

Myönnän lueskelevani toisinaan Suomen Blogilistalta löytyviä laihdutusblogeja.

Seuraavat asiat, joista kirjoitan, ovat omia mielipiteitäni. En ole täydellinen ihminen, enkä täydellinen laihduttaja tai bloginpitäjä, mutta joskus jotkut asiat herättävät kummastusta.

Minusta on surullista lukea, kun laihduttava ihminen kertoo repsahtaneensa ja syöneensä "kaikkee pa*kaa". Ruuan haukkuminen tuollaisella termillä on erittäin halventavaa. Vaikka tätä laihduttajaa kuinka inhottaisi, että hän on nyt mennyt syömään jotain sopimatonta, voisi asian ilmaista jollain muullakin tavalla. Ruokaa tulisi kunnioittaa tai ainakin siitä pitäisi puhua kunnioittavammin, koska kaikille se ei ole itsestäänselvyys. En itsekään kunnioita ruokaa tarpeeksi, ahminhan sitä välillä kuin heikkopäinen, mutta ruuan haukkuminen alatyylisin termein, mitä se auttaa? Päinvastoin. Luulen, että haukkuja saa itselleen entistä kurjemman olon. Kukapa nyt p*skaa haluaisi syödä. Ihminen on sitä, mitä syö.

0 kalorinsyöjät. Tästä olen paasannut aikaisemminkin. En vain jaksa, en kertakaikkiaan jaksa ymmärtää. Jos ihan terve ihminen alkaa laihduttaa, niin miksi, oi miksi, se energiamäärä pyörii siinä 1000 kalorissa tai alle? Miksi ihmiset syövät niin vähän!!!?? Itsehän voin nyt jeesustella, kun en enää syö liian vähän. Tein sitä kyllä aikoinaan, kuten olen kertonut ja siksipä tiedän, mistä puhun. Tiedän, mihin se johtaa.

Vaa'an ylivalta. Käyn vaa'alla harvoin, koska en sellaista omista. Mitä se paino laihtumisesta kertoo? Ei mitään. Paino vaihtelee päivän aikanakin pari-kolme kiloa. Suosin mittanauhaa, se kertoo, mistä läskiä on lähtenyt. Tai sitten niitä motivaatiovaatteita. Jos eivät edelleenkään mahdu ylle, niin laihtumista ei ole tapahtunut.

Laihdutusblogeissa on järjestään huomattavissa myös se, kuinka laihduttaja suorastaan vihaa kehoaan. Teini-ikäisillä tämä on ymmärrettävää, mutta myös moni aikuinen ihminen toitottaa, kuinka inhoaa "pursuilevia, ällöjä läskejä, selluliittip*rsettä ja ihramaista olemusta". Itsekin parjaan vartaloani, enkä ole siihen tyytyväinen, mutta joka päivä yritän hyväksyä itseni sellaisena kuin olen (harvoin onnistun). On hyvin tärkeätä rakastaa muiden ihmisten lisäksi myös itseään.

Välillä tunnen huonoa omaatuntoa siitä, mitä olen tehnyt tälle kropalleni. Se on kuitenkin palvellut minua hyvin kaikki nämä vuodet. Nyt haukun sitä ja inhoan sitä ja syön lisää, jotta voisin haukkua sitä lisää. Eihän se ole oikein. Minun pitäisi kiittää sitä, jos en nyt mistään muusta keksi kiitosta, niin vaikka siitä, että onneksi, kroppani, et ole kuitenkaan tuon paksumpi. Mahdut vielä kokoon 38/40. Asiat voisivat olla huonomminkin.

Miksi kirjoitan

Kokeilen tässä jonkun aikaa sellaista, että joka jutun alussa kirjoitan päivän herkkuhimotilanteen. Kokeilen, että auttaako, jos herkkuhimojen syitä ja seurauksia miettii päivittäin, eikä päästä niitä unohtumaan. Testaan, onko unohdus ja herkkuhimojen vähättely syypäänä lankeamukseen.

Herkkuhimotilanne tänään: Koin lieviä herkkuhimotiloja klo 16 ja 18 välillä. Olin väsynyt ja eräs juttu painoi mieltä. Teki mieli lohduttautua. Normaalin ruuan syöminen auttoi, koska olin hyvin nälkäinen. Kun herkkuhimoja tuli uudestaan hieman myöhemmin, keitin teetä ja pyrin olemaan ajattelematta ahmimista. Se auttoi.

Mietin eilen, että miksi pidän blogia? Se on ajatus, joka aina silloin tällöin tulee mieleeni. Onko tästä jotain hyötyä minulle? Toisinaan olen jättänyt ahmimatta, kun olen ahmimiskohtauksen saapuessa kirjoittanut blogiin. Kirjoittamalla olen saanut tilanteen takaisin haltuuni. Eli toisinaan bloginpitämisestä on ollut hyötyä. Nyt huomaan, että pitäisi ehkä kirjoittaa useammin, kun ahmija-minä tulee kylään. Aina siinä tilanteessa ei blogi ole kuitenkaan ensimmäisenä mielessä.

Minua vaivaa se, että salailen tätä lähipiiriltäni. Olen rehellinen ihminen, joten salailu tuntuu kurjalta. Ihan kuin puuhaisin pahoja heidän seläntakanaan. Osa heistä tietää sairauteni, joten miksi en kerro heille tästä blogista? No, kirjoitan täällä aika raatorehellisesti syömishäiriöstäni. Vaikka he tietävät ongelmani, en tiedä, pystyisivätkö he sittenkään sulattamaan juttujani.

Sitten jos kertoisin heille blogista ja he lukisivat juttujani, he alkaisivat miettiä, että "voi ei, voinko tarjota mitään hyvää tänään juhlissani, koska Roosa tulee paikalle. Jos herkut saavat hänestä yliotteen, hän alkaa ahmia ja minä olen syypää hänen syömishäiriöönsä!"